(Nyt paljastuu katala juoneni päästä pälkähästä lupausteni suhteen - teen yhdestä kysymyksestä monta ;-)
Kun "näyttöön perustuva tutkimus" valtaa suomalaisen kasvatuksen kentän, se tarkoittaa, että syntyy kansallisia tietokantoja (kansainvälisten tietokantojen lisäksi)kasvatuksen alan tutkimuksista - siis kaikista mahdollisista kasvatusta käsittelevistä tieteellisistä tutkimuksista. Kun sitten uusi tieteellistä tutkimusta vaativa kysymys herää jollakin kasvatuksen alueella - arvatkaa onko tutkijoilla aikaa ja resursseja perehtyä KAIKKIIN teemasta koskaan tehtyihin tutkimuksiin? (kysymys nro 7) No ei ole! Siksi apuihin rientää evidenssiin baseerautunut väki (EBV), joka vannoo tilastollisiin menetelmiin ja automaattisen tietojenkäsittelyn voimaan: Luodaan automaattinen järjestelmä, joka seuloo ja poimii kaikista kasvatuksen alan sadoista ja tuhansista tutkimuksista juuri NE muutamat, jotka ovat parhaita tutkimuksia kyseisestä kasvatuksen teemasta! Niihin tutkijoilla on sitten aikaa ja resursseja perehtyä kunnolla. Kätevää - eikö!?
Miten automaattinen järjestelmä sitten tietää MITKÄ tutkimukset ovat niitä parhaimpia ko. alueelta? (kysymys nro 8, heh heh tämähän edistyy hyvin)
EBV: No luodaan kriteerit hyville ja huonoille tutkimuksille!
Arvatkaa minkälaisia tutkimuksia kriteerit suosivat ja minkälaisia vähättelevät? (kysymys nro 9)
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
KUUKAUDEN KYSYMYS 6
Mitä tarkoittaa "EVIDENCE BASED RESEARCH" kasvatuksessa?
Tarkoitetaanko sillä tietynlaisia tutkimustuloksia, sellaisia, joille on "näyttää evidenssiä"? - EI!
Tarkoitetaanko sillä tietyntyyppisiä hyväksi todettuja tutkimusmenetelmiä? - EI!
Tarkoitetaanko sillä sitten jossakin mielessä laadukkaita tutkimuksia ylipäänsä? Siihenhän tuo "evidenssiin pohjaava" viittaa? - EI EI EI!!!
Mitä ihmettä sitten tarkoitetaan termillä "EVIDENCE BASED"?
Sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti tieteellisten tutkimusten automaattista ja tilastollista VALINTA- JA RANKING-JÄRJESTELMÄÄ!
Tämä halutaan nyt myös kasvatuksen kentälle - MIKSI?
Tarkoitetaanko sillä tietynlaisia tutkimustuloksia, sellaisia, joille on "näyttää evidenssiä"? - EI!
Tarkoitetaanko sillä tietyntyyppisiä hyväksi todettuja tutkimusmenetelmiä? - EI!
Tarkoitetaanko sillä sitten jossakin mielessä laadukkaita tutkimuksia ylipäänsä? Siihenhän tuo "evidenssiin pohjaava" viittaa? - EI EI EI!!!
Mitä ihmettä sitten tarkoitetaan termillä "EVIDENCE BASED"?
Sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti tieteellisten tutkimusten automaattista ja tilastollista VALINTA- JA RANKING-JÄRJESTELMÄÄ!
Tämä halutaan nyt myös kasvatuksen kentälle - MIKSI?
KUUKAUDEN KYSYMYS 5
Ja nyt tulee sitten kiire jos meinaan lupaamani kysymykset julkaista. Vuoden loppu jo häämöttää ja vasta toukokuun kysymys menossa. Onneksi en luvannut pysyä kuukausien tahdissa. Tässä nyt sitten uusi ankara kysymys, joka mieltäni askarruttaa:
Tarvitseeko kasvatuksen kenttä "EVIDENCE BASED RESEARCH", eli näyttöön pohjaavaa tutkimusta ja tiedettä?
Tarvitseeko kasvatuksen kenttä "EVIDENCE BASED RESEARCH", eli näyttöön pohjaavaa tutkimusta ja tiedettä?
keskiviikko 18. toukokuuta 2011
KUUKAUDEN KYSYMYS 4
Voidaanko intuitiota opettaa?
Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa on selvitetty, mitä yhteistä on innovatiivisella bisneshankkeella, työhyvinvoinnilla, matemaattisilla läpimurroilla ja poikkeuksellisella taiteella. Helsingin Sanomien vieraskynä-artikkelissa tutkijat Samu Mielonen ja Asta Raami vastaavat, että yhteistä on kyky käyttää ajattelun keskeisenä voimana intuitiota!
Viime vuosikymmenten tieteellisen tutkimuksen mukaan kuva ihmisestä pelkästään analyyttisenä ja rationaalisena toimijana on muuttunut – olemme sekä rationaalisesti että intuitiivisesti toimivia olentoja. Intuitio on luonnollinen ja välttämätön osa ajattelua. Tutkijat ovat huomanneet, että päätöksenteossa ongelmia ratkaistaessa intuitio tuottaa merkittävästi parempia ratkaisuja kuin rationaalinen ajattelu. Yhä useammat maailman ongelmat ovat HS:n artikkelin mukaan sellaisia sekavia vyyhtejä, joita päättelevä äly ei yksinään pysty ratkaisemaan. Intuitiivinen ajattelu voi sen sijaan toimia kyseisissä tilanteissa hämmästyttävällä tarkkuudella.
Tutkijat korostavat, että intuitiota, jonka merkitys on taidekasvatuksessa ymmärretty jo pitkään, voidaan opettaa, eikä pelkästään taidekoulutuksissa, vaan osana yleisen ajattelun taitoja. ”Sekä rationaalinen että intuitiivinen ajattelu tarvitsevat harjoitusta, kehittymistä ja tietoista käyttöönottoa – oppiaineista riippumatta.”
Tutkijat ehdottavatkin intuition harjoittamista rationaalisen päättelyn rinnalla. Se voi heidän mukaansa olla esimerkiksi hiljentymistä itseensä, mielen ennakkoluulotonta tarkkailua ja nousevien ajatusten erottelemista toisistaan. ”Näin oppii erottamaan intuitiivisen tiedon vaikkapa peloista, toiveajattelusta tai mielikuvituksesta.”
Steinerpedagogisesta opettajakoulutuksesta vastaavassa Snellman-korkeakoulussa harjoitamme intuitiivista ajattelua osana yleissivistäviä ja ammatillisia opintoja. Fenomenologinen, ilmiökeskeinen tarkastelutapa soveltuu niin ulkoisen luonnon, kuin sosiaalisen elämän dynamiikan tai yksilön sisäisen elämysmaailman tutkimusperiaatteeksi ja antaa ilmiöiden ehdoilla toimittaessa tilaa myös intuitioiden syntymiselle osana ymmärrystapahtumaa. Intuitio on ajattelutoimintamme perusilmiönä ehkä myös sukua sille, mistä Aristoteles käytti nimitystä fronesis – kykymme oivaltaa miten toimia ongelmallisissa elämäntilanteissa, joissa järki ja päättely eivät ole välittömästi käytettävissä. Kun HS:n artikkelissa ehdotetaan, että Suomi voisi toimia innostavana edelläkävijänä intuitiivisen ajattelun liittämisessä kiinteäksi osaksi oppimista ja ongelmien ratkaisemista, voimme hieman ylpeänä Snellman-korkeakoulussa todeta, että ”been there already – seen that – done that!”
Tutkijat Mielonen ja Raami sanovat sen kuitenkin paremmin: ”Kouluistamme pitäisi valmistua tietoisen ajattelun moniosaajia: empaattisia, analyyttisiä ja intuitiivisia asiantuntijoita.”
Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa on selvitetty, mitä yhteistä on innovatiivisella bisneshankkeella, työhyvinvoinnilla, matemaattisilla läpimurroilla ja poikkeuksellisella taiteella. Helsingin Sanomien vieraskynä-artikkelissa tutkijat Samu Mielonen ja Asta Raami vastaavat, että yhteistä on kyky käyttää ajattelun keskeisenä voimana intuitiota!
Viime vuosikymmenten tieteellisen tutkimuksen mukaan kuva ihmisestä pelkästään analyyttisenä ja rationaalisena toimijana on muuttunut – olemme sekä rationaalisesti että intuitiivisesti toimivia olentoja. Intuitio on luonnollinen ja välttämätön osa ajattelua. Tutkijat ovat huomanneet, että päätöksenteossa ongelmia ratkaistaessa intuitio tuottaa merkittävästi parempia ratkaisuja kuin rationaalinen ajattelu. Yhä useammat maailman ongelmat ovat HS:n artikkelin mukaan sellaisia sekavia vyyhtejä, joita päättelevä äly ei yksinään pysty ratkaisemaan. Intuitiivinen ajattelu voi sen sijaan toimia kyseisissä tilanteissa hämmästyttävällä tarkkuudella.
Tutkijat korostavat, että intuitiota, jonka merkitys on taidekasvatuksessa ymmärretty jo pitkään, voidaan opettaa, eikä pelkästään taidekoulutuksissa, vaan osana yleisen ajattelun taitoja. ”Sekä rationaalinen että intuitiivinen ajattelu tarvitsevat harjoitusta, kehittymistä ja tietoista käyttöönottoa – oppiaineista riippumatta.”
Tutkijat ehdottavatkin intuition harjoittamista rationaalisen päättelyn rinnalla. Se voi heidän mukaansa olla esimerkiksi hiljentymistä itseensä, mielen ennakkoluulotonta tarkkailua ja nousevien ajatusten erottelemista toisistaan. ”Näin oppii erottamaan intuitiivisen tiedon vaikkapa peloista, toiveajattelusta tai mielikuvituksesta.”
Steinerpedagogisesta opettajakoulutuksesta vastaavassa Snellman-korkeakoulussa harjoitamme intuitiivista ajattelua osana yleissivistäviä ja ammatillisia opintoja. Fenomenologinen, ilmiökeskeinen tarkastelutapa soveltuu niin ulkoisen luonnon, kuin sosiaalisen elämän dynamiikan tai yksilön sisäisen elämysmaailman tutkimusperiaatteeksi ja antaa ilmiöiden ehdoilla toimittaessa tilaa myös intuitioiden syntymiselle osana ymmärrystapahtumaa. Intuitio on ajattelutoimintamme perusilmiönä ehkä myös sukua sille, mistä Aristoteles käytti nimitystä fronesis – kykymme oivaltaa miten toimia ongelmallisissa elämäntilanteissa, joissa järki ja päättely eivät ole välittömästi käytettävissä. Kun HS:n artikkelissa ehdotetaan, että Suomi voisi toimia innostavana edelläkävijänä intuitiivisen ajattelun liittämisessä kiinteäksi osaksi oppimista ja ongelmien ratkaisemista, voimme hieman ylpeänä Snellman-korkeakoulussa todeta, että ”been there already – seen that – done that!”
Tutkijat Mielonen ja Raami sanovat sen kuitenkin paremmin: ”Kouluistamme pitäisi valmistua tietoisen ajattelun moniosaajia: empaattisia, analyyttisiä ja intuitiivisia asiantuntijoita.”
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
KUUKAUDEN KYSYMYS 3
Mitä tarkoittaa ”laadunvarmistus” lapsen kohdalla koulumaailmassa?
”Standarditiedoilla varustettu yksikkö”? ”Minimivaatimukset täyttävä tuote”? Entä jos lapsi sattuu kuulumaan siihen ”kaikki vaatimustasot alittavaan kastiin” - mitä sellaiselle tapahtuu kasvatus- … tai oikeammin ”markkinatalouden työntekijäreservin tuotantolaitoksissa”?
Itsearviointifilosofiaa tarjottiin koulumaailman kehittämistyökaluksi 1990-luvulla. Ajatus arvioinnista hivuttautui koulumaailmaan teollisuuden parissa hyväksi koetusta laadunvarmistuksen periaatteista, joilla tuotteiden korkea (tai riittävä) ja tasapäinen laatu saatiin taattua tietyllä sovitulla toleranssilla. Kasvatukseen ja opetukseen sovellettuna se tarkoitti opetustarjonnan laadun minimitason varmistamista ja valmiiden tuotteiden (oppivelvollisuutensa päättävien oppilaiden tai valmistuvien korkeakouluopiskelijoiden) korkean (tai riittävän) ja kokeilla testatun tietotason takaamista.
Kasvatus- ja koulutusyhteisöjen itsensä suorittaman arvioinnin ansiosta uusien vapauden tuulahduksien kuviteltiin puhaltavan kasvatuksen aroilla. Vanhat koulutarkastajien valvonnan alaiset orjavuodet olivat ohitse valtion nyt ”luovuttua” tiukasta koulutyön holhouksesta ja ohjailusta. Vapaana ja itsenäisenä jokainen kasvatusyhteisö saattoi rakentaa itselleen parhaan mahdollisen tulevaisuuden – varmistamalla kasvatustyönsä tulosten huippulaadun jatkuvalla oman työn kriittisellä arvioinnilla.
Byrokraatti: ”Määritelkää itse oman toimintanne arvopohja ja konkreettiset tavoitteet – me viranomaiset emme puutu siihen. Me annamme teille vapauden vapaasti itse määritellä itsenne – teillä on oleva vapaa itsemääräytymisen oikeus!
Kasvattaja: ”Hienoa, nyt pääsemme vapaasti ilman ulkoista pakkoa ja ohjailua kehittämään omaa työtämme ja saamme samalla työkalun, jolla tehdä kehittämistyötä systemaattisesti satunnaisen hapuilun sijaan.”
Byrokraatti: ”Opetelkaa kuitenkin objektiivisesti arvioimaan sitä kuinka hyvin olette onnistuneet tavoitteitanne saavuttamaan – ja raportoikaa siitä! Jotta toimintanne olisi vertailukelpoista muiden alalla työskentelevien kesken on arviointikriteerien oltava kaikilla samat – erityisesti on arvioinnissa kaikissa tapauksissa kiinnitettävä huomiota seuraaviin kuuteenkymmeneen kahdeksaan kohtaan... Me tulemme auttamaan teitä säätämällä laissa itsearvioinnin pakolliseksi jokaiselle oppilaitosmuodolle ja, jotta itsearviointinne olisi mahdollisimman objektiivista edellytämme osallistumista ulkopuolisen virallisen arviointitahon tarkast... arviointiin.
Kasvattaja: … ?!!!?...
”Standarditiedoilla varustettu yksikkö”? ”Minimivaatimukset täyttävä tuote”? Entä jos lapsi sattuu kuulumaan siihen ”kaikki vaatimustasot alittavaan kastiin” - mitä sellaiselle tapahtuu kasvatus- … tai oikeammin ”markkinatalouden työntekijäreservin tuotantolaitoksissa”?
Itsearviointifilosofiaa tarjottiin koulumaailman kehittämistyökaluksi 1990-luvulla. Ajatus arvioinnista hivuttautui koulumaailmaan teollisuuden parissa hyväksi koetusta laadunvarmistuksen periaatteista, joilla tuotteiden korkea (tai riittävä) ja tasapäinen laatu saatiin taattua tietyllä sovitulla toleranssilla. Kasvatukseen ja opetukseen sovellettuna se tarkoitti opetustarjonnan laadun minimitason varmistamista ja valmiiden tuotteiden (oppivelvollisuutensa päättävien oppilaiden tai valmistuvien korkeakouluopiskelijoiden) korkean (tai riittävän) ja kokeilla testatun tietotason takaamista.
Kasvatus- ja koulutusyhteisöjen itsensä suorittaman arvioinnin ansiosta uusien vapauden tuulahduksien kuviteltiin puhaltavan kasvatuksen aroilla. Vanhat koulutarkastajien valvonnan alaiset orjavuodet olivat ohitse valtion nyt ”luovuttua” tiukasta koulutyön holhouksesta ja ohjailusta. Vapaana ja itsenäisenä jokainen kasvatusyhteisö saattoi rakentaa itselleen parhaan mahdollisen tulevaisuuden – varmistamalla kasvatustyönsä tulosten huippulaadun jatkuvalla oman työn kriittisellä arvioinnilla.
Byrokraatti: ”Määritelkää itse oman toimintanne arvopohja ja konkreettiset tavoitteet – me viranomaiset emme puutu siihen. Me annamme teille vapauden vapaasti itse määritellä itsenne – teillä on oleva vapaa itsemääräytymisen oikeus!
Kasvattaja: ”Hienoa, nyt pääsemme vapaasti ilman ulkoista pakkoa ja ohjailua kehittämään omaa työtämme ja saamme samalla työkalun, jolla tehdä kehittämistyötä systemaattisesti satunnaisen hapuilun sijaan.”
Byrokraatti: ”Opetelkaa kuitenkin objektiivisesti arvioimaan sitä kuinka hyvin olette onnistuneet tavoitteitanne saavuttamaan – ja raportoikaa siitä! Jotta toimintanne olisi vertailukelpoista muiden alalla työskentelevien kesken on arviointikriteerien oltava kaikilla samat – erityisesti on arvioinnissa kaikissa tapauksissa kiinnitettävä huomiota seuraaviin kuuteenkymmeneen kahdeksaan kohtaan... Me tulemme auttamaan teitä säätämällä laissa itsearvioinnin pakolliseksi jokaiselle oppilaitosmuodolle ja, jotta itsearviointinne olisi mahdollisimman objektiivista edellytämme osallistumista ulkopuolisen virallisen arviointitahon tarkast... arviointiin.
Kasvattaja: … ?!!!?...
ARVOT KOULUMAAILMASSA
Kyllä - arvot kuuluvat koulumaailmaan ja kasvatukseen. Ilman arvoja kasvatus ei ylipäänsä ole mielekästä toimintaa. Ajatus kasvatuksesta tai miksei myös politiikasta on ennen kaikkea arvoperusteista ja sellaisena eettisiä kannanottoja edellyttävää toimintaa. Molemmat tähtäävät tietynlaisen tulevaisuuden olotilan toteuttamiseen, mutta "avoimena tulevaisuutena". Tulevaisuutena se muodostuu myös muiden ihmisten tulevaisuudeksi kuin niiden, jotka siihen tänään pyrkivät. Emme rakenna yhteiskuntiamme vain itsellemme, vaan myös kaikille tuleville ihmisille, omille lapsillemme ja heidän lapsilleen. Ja koska ihmistyhteisöllämme on voimakas vaikutus ympärillämme levittäytyvään luontoon, on kasvatus ymmärrettävissä koko maapallomme tulevaisuutta koskevana eettisenä toimintana.
Tieteellisessä toiminnassa taas - vaikka sekin on jossakin määrin normatiivista hyväksi koettuine menetelmineen ja toimintasääntöineen sekä arvoperusteista sikäli, että se sisältää yleisen pyrkimyksen totuuteen - voimme toisaalta hyväksyä jonkin asteisen arvovapausvaatimuksen. Tämän ajatellaan koskevan erityisesti tieteellisiä tuloksia. Tieteellisessä toiminnassa ei pidetä asiallisena esittää arvoja sisältäviä lauseita käskyinä, kieltoina tai suosituksina: Tieteen nimissä ei tulisi esittää miten opettajan tulisi kasvattaa tai mikä kasvatusjärjestelmä on paras. Tieteellisen tutkimuksen kohteena sen sijaan voi hyvinkin olla kasvatuksessa vallitsevat arvot ja normit kunhan sellaisen tutkimustoiminnan tuloksissa pitäydytään tosiasioiden kuvailuun ja ilmiöiden välisten riippuvuussuhteiden ja säännönmukaisuuksien selvittämiseen.
Kun siis pohdimme kasvatuksen avulla toteutettavaa ihmiskunnan tulevaisuutta, ei kasvatustieteellinen tutkimustulos voi olla ainoa peruste ja kriteeri valitessamme toimenpiteitä onnellisemman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Tieteen tulokset kertovat meille vain sen, mitä tapahtuu kun toimimme kasvatuksen piirissä näin ja mitä silloin kun toimimme toisin.
Todellisia valintoja joudumme tekemään arvostustemme pohjalta - sen pohjalta, minkä laatuisen tulevaisuuden koemme hyväksi ja ihmisen arvokkuudelle sopivaksi. Näiden valintojen pohjalta valitsemme kasvatuksen käytännön eri vaihtoehtojen välillä - ja samalla muokkaamme, rajaamme ja mahdollistamme kasvavien ihmisyksilöiden tulevaisuutta. Pedagogisena paradoksina on pitkään ymmärretty se, miten näiden lapsen ulkopuolelta tulevien valintojen seurauksena ja niistä huolimatta kasvaa enemmän tai vähemmän vapaa ja itsestäänkäsin määräytyvä ihmisyksilö.
Tieteellisessä toiminnassa taas - vaikka sekin on jossakin määrin normatiivista hyväksi koettuine menetelmineen ja toimintasääntöineen sekä arvoperusteista sikäli, että se sisältää yleisen pyrkimyksen totuuteen - voimme toisaalta hyväksyä jonkin asteisen arvovapausvaatimuksen. Tämän ajatellaan koskevan erityisesti tieteellisiä tuloksia. Tieteellisessä toiminnassa ei pidetä asiallisena esittää arvoja sisältäviä lauseita käskyinä, kieltoina tai suosituksina: Tieteen nimissä ei tulisi esittää miten opettajan tulisi kasvattaa tai mikä kasvatusjärjestelmä on paras. Tieteellisen tutkimuksen kohteena sen sijaan voi hyvinkin olla kasvatuksessa vallitsevat arvot ja normit kunhan sellaisen tutkimustoiminnan tuloksissa pitäydytään tosiasioiden kuvailuun ja ilmiöiden välisten riippuvuussuhteiden ja säännönmukaisuuksien selvittämiseen.
Kun siis pohdimme kasvatuksen avulla toteutettavaa ihmiskunnan tulevaisuutta, ei kasvatustieteellinen tutkimustulos voi olla ainoa peruste ja kriteeri valitessamme toimenpiteitä onnellisemman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Tieteen tulokset kertovat meille vain sen, mitä tapahtuu kun toimimme kasvatuksen piirissä näin ja mitä silloin kun toimimme toisin.
Todellisia valintoja joudumme tekemään arvostustemme pohjalta - sen pohjalta, minkä laatuisen tulevaisuuden koemme hyväksi ja ihmisen arvokkuudelle sopivaksi. Näiden valintojen pohjalta valitsemme kasvatuksen käytännön eri vaihtoehtojen välillä - ja samalla muokkaamme, rajaamme ja mahdollistamme kasvavien ihmisyksilöiden tulevaisuutta. Pedagogisena paradoksina on pitkään ymmärretty se, miten näiden lapsen ulkopuolelta tulevien valintojen seurauksena ja niistä huolimatta kasvaa enemmän tai vähemmän vapaa ja itsestäänkäsin määräytyvä ihmisyksilö.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
KUUKAUDEN KYSYMYS 2
Voiko kouluopetus sisältää eettistä kasvatusta vai tulisiko sen keskittyä tiedollisiin asioihin?
Muistan pohtineeni pitkään erään vierailevan professorin kommenttia siitä, miten koululait kieltävät kaikenlaisen lapsen persoonallisuuteen liittyvän kasvatuksen kouluissa. Kouluopetuksessa saisi välittää ainoastaan tieteelliseen maailmankuvaan pohjaavaa tietoa, tieteellistä toimintaa mahdollistavia menetelmiä ja kriittistä ajattelua. Ja höpö höpö ajattelin. Ei semmoista lakia ole...
Toisaalta, omana kouluaikanani 60-luvulla, rehtorimme järkytti meitä lukiolaisia tivaamalla meiltä (pilke silmäkulmassa), että olimmeko muistaneet pyytää häneltä lupaa suunnittelemiemme kotibileiden järjestämiseen - siis 1960-luvulla! Seisoi kuulemma vielä tuon aikaisissa koululaeissa! Sitten meille luettiin lakia: "Järjestäjän" on saavuttava kouluun puoli tuntia ennen koulupäivän alkua ja lämmitettävä luokan kakluuni, pyyhittävä taulu ja siivotava luokka ym., ym. Ja toden totta - rehtorilta oli saatava lupa kotibileiden järjestämiseen!???! NO... aiotteko pyytää lupaa?
Hämmentyneinä, epäuskoisina ja mustelmilla olevan orastavan oikeudentajumme keskeltä taisimme pyytää luvan ... ja saimme sen. Muistelen, että keskustelimme rehtorimme kanssa ajan jo ohi ajaneesta lakipykälästä, sen mielekkyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Mitä se rehtorille kuuluu (uhosimme nuoruuden innolla) mitä teemme kouluajan ulkopuolella siviilissä, ja miten tuolloin käyttäydymme!? Näistä asioista keskustelimme - pitkään. Tapahtumalla oli kuulemma jokin persoonallisuutemme kypsymiseen liittyvä opetus, en nyt muista mikä.
Muistan pohtineeni pitkään erään vierailevan professorin kommenttia siitä, miten koululait kieltävät kaikenlaisen lapsen persoonallisuuteen liittyvän kasvatuksen kouluissa. Kouluopetuksessa saisi välittää ainoastaan tieteelliseen maailmankuvaan pohjaavaa tietoa, tieteellistä toimintaa mahdollistavia menetelmiä ja kriittistä ajattelua. Ja höpö höpö ajattelin. Ei semmoista lakia ole...
Toisaalta, omana kouluaikanani 60-luvulla, rehtorimme järkytti meitä lukiolaisia tivaamalla meiltä (pilke silmäkulmassa), että olimmeko muistaneet pyytää häneltä lupaa suunnittelemiemme kotibileiden järjestämiseen - siis 1960-luvulla! Seisoi kuulemma vielä tuon aikaisissa koululaeissa! Sitten meille luettiin lakia: "Järjestäjän" on saavuttava kouluun puoli tuntia ennen koulupäivän alkua ja lämmitettävä luokan kakluuni, pyyhittävä taulu ja siivotava luokka ym., ym. Ja toden totta - rehtorilta oli saatava lupa kotibileiden järjestämiseen!???! NO... aiotteko pyytää lupaa?
Hämmentyneinä, epäuskoisina ja mustelmilla olevan orastavan oikeudentajumme keskeltä taisimme pyytää luvan ... ja saimme sen. Muistelen, että keskustelimme rehtorimme kanssa ajan jo ohi ajaneesta lakipykälästä, sen mielekkyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Mitä se rehtorille kuuluu (uhosimme nuoruuden innolla) mitä teemme kouluajan ulkopuolella siviilissä, ja miten tuolloin käyttäydymme!? Näistä asioista keskustelimme - pitkään. Tapahtumalla oli kuulemma jokin persoonallisuutemme kypsymiseen liittyvä opetus, en nyt muista mikä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)