SEARCHING FOR THE IDEA OF MAN

maanantai 28. joulukuuta 2009

SAAMELAISET "KIUSAAVAT" LAPSIAAN


Tiesittekö, että saamelaisessa kulttuurissa isien tehtävä on "kiusata" lapsiaan! En minäkään tiennyt. Sen kertoi minulle Norjan Kautokeinossa sijaitsevan saamelaisen yliopiston opettaja Aimo Aikio joskus 1990-luvulla vieraillessani Sami Allaskuvlassa. Aikio huomasi, että ymmärsin sanan "kiusata" toisin (väärin) ja selitti, että saamelaisessa kasvatuskulttuurissa arvostettiin ajatusta vapauteen ja itsenäisyyteen kasvattamisesta.

Tämä vapauteen kasvattaminen toteutettiin siten, että isän tehtävä perheessä oli kertoa kasvavalle lapselle asioita, näkökulmia, tarinoita maailmasta, joista lapsella ei koskaan ollut varmuutta olivatko ne totta vai ei. Tämä oli kiusaamista! Kiusaamista sikäli, että lapsi jäi tarinan todenperäisyyden suhteen ambivalenttiin tilaan - ja joutui arvioimaan asian todenperäisyyden ITSE. Isän ohella "kiusaamiseen" saattoi osallistua koko suku. Tällä "kiusaamisella" oli tarkoitus herättää lapsen oma itsenäinen ajattelu ja arvotaju. Mikäli isän ja sukulaisten arvuuttelu osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi lapselle, oli olemassa aina yksi "takaportti": äiti! Äidiltä lapsi tiesi saavansa "oikean" vastauksen kysymyksiinsä, mutta se ei aina ollut mieluisin vaihtoehto. Se oli usein liian helppo ratkaisu. Isän "kiusaavan" tehtävän ratkaiseminen omin päin saattoi lapsesta tuntua paljon haastavammalta ja mieluisammalta. Osaisivatpa suomalaisen valtaväestön isätkin moisen "kiusaamisen" taidon. Saamelaiskulttuurista olisi varmasti monia asioita meillä opittavana!

Anneli Kajanto kertoo Sivistys.netin sivuilla Aimo Aikion nyt julkaisseen tutkimuksen, jossa tämä selvittää, millaiset kasvatukselliset tekijät yhdistävät menestyneitä saamelaisia. Tausta-ajatuksena tutkimuksessa on, että ihmisillä, jotka ovat eläneet voimakkaan kulttuurimurroksen, on vaikeuksia löytää paikkaansa elämässä. Aikion tutkimuksessa oli mukana saamelaisia, jotka kaikki joutuivat lapsena suomenkieliseen kouluun ja joiden kasvuympäristö muuttui radikaalisti. Oletusten mukaan heidän olisi pitänyt olla elämässään eksyksissä.

Aikio haastatteli yhdeksää länsimaisen määrittelyn mukaan menestynyttä saamelaista. Hän etsi heidän kasvatuksestaan ja lapsuudestaan ja elämästään yhteisiä, selviytymistä tukevia piirteitä. Tutkimus osoitti, että kyseisten tutkittavien kasvu tuki sopeutumista ja selviytymistä. Aikion mukaan heidän havaintokykynsä on herkkä, ei vain aistien osalta, vaan myös sosiaalisen, ei-verbaalisen havaitsemisen osalta. Tutkittujen saamelaisten kyky itsearviointiin on korkea. Sen seurauksena heillä on selkeä minäkuva, joka on vuorostaan edellytys vahvan identiteetin syntymiselle.

Menestyneet saamelaiset ajattelevat kokonaisvaltaisesti; asioita ei katsota irrallisina, vaan keskinäisessä suhteessa, holistisesti. Erittäin merkittävä tekijä on sopeutuvuus.
Aimo Aikio esitteli tutkimustaan Kasvatustieteen päivillä Oulussa.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

SATUSETÄ PÖYSTI


Yle kirjoittaa uutisissaan 26.12. että näyttelijä Lasse Pöysti alkoi lukea iltasatuja Pikku Kakkosessa heti ohjelman aloitusvuonna 1977. Uutisen mukaan Pöystin ilmeikkyys sadunkertojana teki hänestä koko kansan satusedän vuosikymmeniksi. Uusi satusetä Topelius!?

Alunperin Pöystin oli tarkoitus lukea satuja kirjasta. Valmistautuessaan ensimmäiseen ohjelmaan hän kuulemma arveli, ettei iltasaduista tulisi uskottavia, jos hän lukisi niitä kirjoista. Niinpä hän päätyi opettelemaan sadut ulkoa.

Itsekin muistan eksyneeni pikku kakkosen kanavalle vielä aikuisiässä (hei, ei siis ollut tapanani seurata ohjelmaa säännöllisesti!) ja muistan jääneeni kuuntelemaan Pöystin satutuokiota kuin lumottuna. Joillakin on "se" mitä lapsi meissä kaikissa kaipaa ja tarvitsee. Lasse Pöystillä se löytyy ja kiitos hänelle, että hän sen soi kaikille meille lapsenmielisille.

Satujen merkitystä lapsen terveelle kehitykselle kohti tasapainoista aikuisuutta ei vieläkään tarpeeksi arvosteta. Miksi tästä teemasta ei ole vieläkään tarpeeksi laadukasta tutkimusta. Kirjallisuutta on! Suosittelen lukemiseksi Timo Jantusen teosta Satu kasvattaa - Topeliuksen sadut ja kasvatusajattelu, PS-kustannus 2007.

lauantai 26. joulukuuta 2009

HUUTAVAN ÄÄNI ERÄMAASSA


Ken Robinson on kansainvälisesti tunnustettu luovuuden tutkija, joka toimii yhteistyössä hallitusten ja kansainvälisten kulttuuritoimijoiden kanssa luovuuden edistämiseksi kasvatuksessa.

Viittasin aikoinaan Snellman-korkeakoulun uutissivuilla hänen Youtube-videona nähtävään luentoonsa: Do schools kill creativity? (Tuhoavatko koulut luovuuden?) Kyseinen video on julkaistu TED-Talks -sarjassa ja löytyy osoitteesta: http://www.youtube.com/watch?v=iG9CE55wbtY
Törmäsin hiljattain myös hänen kalifornialaisessa UCLA:n yliopistossa pitämäänsä luentoon, joka niin ikään löytyy Youtube-videona osoitteessa: http://www.youtube.com/watch?v=yJAL21IE9fY
Myös tässä luennossa Robinson toteaa koko länsimaisen kulttuurin ajautuneen umpikujaan yhteiskuntien rakentamisessa sellaiselle eetokselle, jota koulutusjärjestelmissämme toteutetaan – nimittäin yksipuoliselle tieteelliselle eetokselle. Sen seurauksena suurimmalla osalla aikuisista ihmisistä ei ole aavistustakaan missä heidän todelliset kykynsä piilevät. Tämän ajatuksen Robinson kirjoittaa uusimmassa kirjassaan: ”The Element- How Finding your Passion Changes Everything”.

Miksi jotkut ihmiset näyttävät olevan ”elementissään”, sellaisessa työssä, josta ilolla nauttivat, ja jonka kokevat niin arvokkaaksi, että olisivat valmiita tekemään sitä ilmaiseksi, ja miksi toiset eivät näin koe? Mitkä asiat nämä kaksi elämäntilannetta erottavat toisistaan?

Yhdysvaltain entisen varapresidentin, Al Goren mukaan ihmiskunta elää nyt luonnon tilaa koskevan ympäristökriisiin aikakautta. Robinson toteaa, että itse aisassa elämme vakavampaa kriisin aikakautta koskien ihmisen sisäisyyden, persoonallisuuden tilaa. Tämän sisäisyyden kriisin seurauksena tapaamme nyt onnettomia ihmiselämiä ja toimimattomia yhteiskuntia.
Valistuksen aikakauden tuhoisat vaikutukset on nähtävissä nyt joka puolella ympärillämme,vaikka sen saavutukset olivat aikoinaan kiistämättömät. Se on etäännyttänyt meidät ihmisyyden impulsseistamme, siitä, mikä tekee meistä varsinaisesti ihmisiä.

Kasvatus, jonka oli tarkoitus auttaa meitä selvittämään mitä me todella osaamme, ei sitä kykene tekemään, koska koulujamme ei ole suunniteltu löytämään ihmisen kaikkia mahdollisia kykyjä, vaan ainoastaan tietynlaisia akateemisesti arvostettuja kykyjä. Tätä teoreettisuuden ja intellektuaalisuuden ideaalia ”ajetaan nyt putkeen” kansainvälisiä standardeja tuottavilla testeillä, jotka latistavat lastemme persoonallisuuden moninaisuutta ja yksilöllisyyttä.

Luovuus, jota ihmisessä niin arvostamme, tulee Robinsonin mukaan ”kasvatettua” ulos lapsistamme kouluissa. Jokainen lapsi syntyy Robinsonin mukaan luovana olentona. Ongelma on, miten saamme hänet säilyttämään luovuutensa kasvatuksestamme huolimatta.

Standardisointi ravintoalalla tuottaa Robinsonin mukaan ”roskaruokateollisuutta”, jossa laatu varmistetaan takaamalla samanlaisia hampurilaisia, samanlaisia ranskalaisia perunoita ja samanlaista Coca Colaa ympäri maailman. Vastakohtana standardisoinnille Robinson esittää esimerkkinä matkailijoille tarkoitetun Michelin-laaturavintolaoppaan. Siinä esitellään ruokailupaikkoja ympäri maailmaa, jotka tarjoavat yksilöllistä, laadukasta ja ainutlaatuista ruokailukulttuuria matkustaville. Laadun kriteerinä siinä on korkea taso yhdistettynä persoonalliseen ja asiakkaan toivomusten mukaiseen tarjontaan. Saman ajattelun tulisi päteä kasvatuksessa.

Puutarhuri tai viljelijä ei suinkaan kasvata kasvia, joka tuo ravinnon ihmisille. Puutarhuri ajattelee, että kasvi kasvattaa itse itsensä, hän puutarhuri vain luo tälle kasvulle mahdollisimman otolliset puitteet. Näin tulisi ajatella myös kasvatuksessa. Opettaja ei suinkaan kasvata lasta, vaan lapsi kasvattaa itse itsensä. Opettaja vain luo tälle mahdollisimman hyvät edellytykset.

Elämän ”täyttymykselle” on oleellista Robinsonin mukaan se, että ihmisen elämällä on tarkoitusta ja merkityksellisyyttä, ja kuitenkin useimmat ihmiset aikanamme elävät elämää, jolla ei heidän omasta mielestään ole merkitystä eikä tarkoitusta. Robinson toteaa, että ellei ihminen tunnista oman elämänsä tarkoitusta, omia kykyjään ja voimavarojaan, hänellä ei voi olla käsitystä siitä kuka hän varsinaisesti on, hänellä ei ole silloin itsetuntemusta.

Robinson on yksi harvoista huutavista äänistä erämaassa, jotka ovat huolissaan lastemme tulevaisuudesta. Mitä mieltä sinä olet? Onko aika miettiä asiat uusiksi?

lauantai 19. joulukuuta 2009

ZEUKSEN SALAMA


”Aikamme haasteet ovat pedagogisia!” Tampereen yliopiston opettajakoulutuslaitoksen johtajan, professori Veli-Matti Värrin avajaispuheen sanat Hämeenlinnan yksikön 90-vuotisjuhlassa syksyllä iskivät kuulijakunnan tajuntaan kuin Zeuksen salama. ”Kasvatuksen tärkein tehtävä on ihmisen sivistäminen eettisesti toimintakykyiseksi persoonaksi, moraalisubjektiksi. … Viime kädessä kasvatuksessa otetaan kantaa siihen, mitä ja millainen ihminen on, mitä pidämme ihmisen kasvussa arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena, ja millä perusteilla ja mistä lähteistä tämä arvokas määrittyy. Kasvatuksen päämäärä puolestaan edellyttää käsitystä siitä, millainen on arvokas ihmiselämä”.

Professori Värri totesi, että kaikkina aikoina kasvatusta on pyritty käyttämään välineenä ja sopeuttamisen keinona kulloisenkin ideologisen hegemonian mukaisesti, milloin uskonnon, poliittisen ideologian tai talouden nimissä. Värrin mukaan Suomessa yhteiskuntaa lähdettiin alunperin rakentamaan toisenlaiselle eetokselle: snellmanilaiselle sivistysidealle, jota toteutettiin koululaitoksessamme ja opettajakoulutuksessa. Sivistysajatteluun liittyvät arvot ovat kuitenkin matkan varrella korvautuneet markkinatalouden ”tämänpuoleisilla” arvoilla ja niin on myös kasvatuksen piiriin tunkeutunut vaatimuksia kilpailu- ja suorituskykyjen omaksumisesta. Nämä ovat arvoja, jotka eivät luonteensa mukaisesti kuulu kasvatuksen kentälle. Ajallemme on Värrin mukaan ominaista eräänlainen neuvottomuus ja kyvyttömyys asettaa pedagogis-moraalisia päämääriä.

Värri totesi puheessaan: ”Kasvatuksen tehtävänä on luoda lapsille ja nuorille toivoa, sen tehtävänä on luoda luottamusta elämän arvoon ja merkityksellisyyteen. Hyväksynnän ja tunnustuksen saaminen on merkityksellisen elämän ehto. Kasvatuksen maailmassa on tiedostettava sekä kasvun mahdollisuudet että elämän hauraus ja haavoittuvuus – lapsella on oikeus tulla hyväksytyksi ehdoitta. … Kilpailuideologian korostaminen kasvatuksen maailmassa on sekä ontologista että rakenteellista väkivaltaa, jonka seurauksena saatamme tahattomasti tuottaa sattumanvaraista, todellista väkivaltaa ja muita ääri-ilmiöitä. On myös meidän käsissämme, millaista yhteiskuntaa tahdomme”. Tällaisen lausunnon esittäminen kasvatuksen ammattilaisten ja kasvatuksen alan korkeimman virkamiehen, opetusministerin edessä on nähtävä kulttuuriteoksi Suomessa. Siitä haluaisin lausua professori Värrille henkilökohtaisen kiitoksen. Oli jo aika jonkun kertoa meille, että ”keisarillahan ei ole vaatteita!”

Professori Värri julkisti myös Hämeenlinnan opettajakoulutuslaitoksen koulutuseetoksen sanomalla, että laitoksen erityispiirteenä on vahva koulutusajattelu ja taidepainotteinen opetussuunnitelma. Yliopiston opettajakoulutuksessa tahdotaan hänen mukaansa korostaa taide- ja taitoaineiden merkitystä kasvatusajattelussa. Estetiikka ymmärretään siinä ”aistimellisuuden” avaimena empatiaan, toisen kunnioittamiseen ja toisesta huolehtimiseen. Silloin ollaan Värrin mukaan etiikan ytimessä.

Toivotan onnea ja menestystä Hämeenlinnan opettajakoulutukselle! Professori Värrin puhe julkastiin juuri ilmestyneessä Steiner-kasvatuslehden numerossa 4/2009.

torstai 17. joulukuuta 2009

SNELLMAN_KORKEAKOULU


Täällä Snellman-korkeakoulussa teen päivätyöni. Pyöritämme vapaan sivistystyön oppilaitoksena useampivuotisia taiteellisia koulutusohjelmia sekä lyhyempiä kursseja monelta eri alalta. Korkeakoulun erityistehtävänä on huolehtia steinerpedagogisesta opettajakoulutuksesta Suomessa.
Snellman-korkeakoulun nettisivut löytyvät osoitteesta: www.snellman-korkeakoulu.fi


Pieni, mutta eloisa 150-200:n opiskelijan korkeakoulu sijaitsee kauniissa merenrantamaisemassa Helsingin Jollaksessa.

SITTEN ELÄKEPÄIVILLÄ ...

Arvoisa lukija. Tästä blogista ei ollut tarkoitus tulla mikään pölyttynyt kipsipäiden ja tekstien museo, vaan dynaaminen, ajassa elävä ja kantaa ottava tapahtumapaikka, jossa maailmat kohtaavat!

Siispä aatteiden henkevästä maailmasta suoraan satulaan ja baanalle!


Jo aikuinen vanhempi poikani tuli eräänä päivänä käymään ja sanoi, että elämäni näyttää kovin arkiselta ja tapahtumaköyhältä. Niinpä hän hankki minulle moottoripyörän, jotta vanhoilla päivilläni elämässä olisi sisältöä. Nyt on sitten sisältöä ja vauhtia! PPPRRRRRRNNNNNNNN!!!
Katso Youtubesta:
http://www.youtube.com/watch?v=Y5t5z3WeNBo
http://www.youtube.com/watch?v=l5yvIL-5FQI&feature=channel
http://www.youtube.com/watch?v=tZU1LgwkVRA&feature=channel

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

SNELLMANIN SIVISTYSKÄSITYKSESTÄ


Modernin yliopiston ihanteena voidaan nähdä oppilaitos, joka toisaalta edustaa tieteellisen tutkimuksen huippua ja toisaalta kantaa sivistysyliopiston leimaa. Wilhelm von Humboldtin esittämän sivistysyliopiston esikuvan mukaisesti yliopiston tehtävänä on tuoda ihmiselle ”sivistys tieteen kautta”. Tutkimuksen ja opetuksen liittäminen tiiviisti toisiinsa on tämän ihanteen keskeisiä piirteitä. Keskeisenä nähdään myös yliopiston autonomisuus suhteessa ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksiin (nk. tutkimuksen vapaus). Suomessa sivistysyliopiston puolestapuhujana on esiintynyt mm. J.V. Snellman.

Myös suomalaisen yliopiston tehtävä on nähty humboldtilaisen esikuvan mukaisena ja on ajateltu, että nykyinen yliopistollinen toiminta myös tosiasiassa on sivistysyliopiston ihanteen mukaista. Tosin von Humboldtin ajatus ”sivistys tieteen kautta” (johon sisältyi ajatus sivistyksestä ihmisen sisäisenä kasvutapahtumana) on ajan kanssa muuttunut ylimalkaiseksi ajatukseksi ”tieteellisestä sivistyksestä”, jolla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä tutkimusta ja tiedonvälitystä, jota tämän päivän yliopistoissa harjoitetaan ja, johon ei enää sisälly ajatusta ihmisen kasvusta ihmisenä.

Snellmanin kirjoitus Akateemisesta opiskelusta (1840) kritisoi voimakkaasti aikansa yliopisto-opetusta koulumaiseksi tiedonvälitykseksi, jonka seurauksena opiskelijan itsenäinen ajattelu ja vakaumuksellinen suhde tietoon jäävät kehittymättä. Snellman katsoo, että yliopistosta on tullut koulu (virkamieskoulu), jossa ”tietäminen on läksyn oppimista ja eettisyys on taitoa päästä eteenpäin maailmassa”. Snellman ei kiellä, että poikkeuksia on. ”Mutta tarkoitus ei kai voi olla se, että maan huomattavimmat sivistyslaitokset ainoastaan poikkeustapauksessa edistäisivät sivistystä.”

Runsaassa 160 vuodessa ei yliopistomaailmassa näytä tapahtuneen merkittävää edistystä Snellmanin kritisoimissa asioissa. Edelleen voi opiskelua yliopistoissa kritisoida koulumaiseksi läksyjenluvuksi, jossa opiskelija omaksuu tieteen viimeisimmät tulokset (ready made science), jolloin häneltä jää tavoittamatta kaikki se elävä dialektinen vuoropuhelu, jossa tutkijat käytännössä elävät (kilpailevine teorioineen ja paradigmoineen) ja, jossa vuoropuhelussa varsinainen tieteen kehitys tapahtuu. Edelleen jää opiskelijalla syvempi suhde oman alansa tieteenfilosofisiin perustoihin muodostumatta ja edelleen yliopisto-opiskelu on kaukana siitä sivistymistapahtumasta, jonka Snellman ymmärtää ”ihmisen kasvuna tietämiseen ja siveellisyyteen”, lyhyesti ”henkisenä kasvuna”.

TIETÄMISEN LUONNE

Snellman katsoo yliopiston tehtävän seuraavan suoraan tietämisen luonteesta. Kaikessa tietämisessä voidaan hänen mukaansa erottaa kaksi puolta; annettu sisältö, käsitteet ja ideat sekä toisaalta tietävä subjekti, minä. Tietämisessä on siten kyse toisaalta yksilöstä riippumattomasta tiedon traditiosta ja toisaalta siitä, että sillä on aina olemassaolonsa jossakin minässä, itsetajunnassa ylipäänsä.
Siksi kaikelta tietämiseltä vaaditaan, että se ei saa olla pelkästään (tiedon) tradition tietämistä (hyvässä uskossa tapahtuvaa tietämistä) eikä toisaalta pelkästään subjektiivisesta mielivallasta riippuvaa luulemista.

Kaikki tietäminen on samalla sekä ajattelevan subjektin vapaata toimintaa että tietämistä annettuna sisältönä, tiedon traditiona. Snellmanin mukaan tietäminen on ”subjektin oivallusta siitä, mikä traditiossa on järjellistä”.

Traditioita on Snellmanin mukaan koeteltava, asetettava kyseenalaiseksi. Ei siksi, että traditiot olisi kumottava tai että ne olisivat aina virheellisiä, vaan siksi, että yksilön on aina työstettävä tradition sisältämä tieto ja eettinen perintö omakseen, tehtävä siitä omaa tietoa ja omaa toimivaa eettisyyttä. Tämä on mahdollista ainoastaan siten, että yksilö selvittää välinsä suhteessa vallitsevaan traditioon. Mm. Heidegger näkee kyseenalaistamisen välttämättömäksi samasta syystä. Hän toteaa, että ”kysymisen arvoiseksi asettaminen ei kuitenkaan merkitse jonkin asian tyhjää kalvavaa epäilemistä, vaan ennen kaikkea sen jättämistä ajattelulle ajateltavaksi.”

Snellman toteaa sivistyksestä kuvatun kaltaisena prosessina, että ”se ei pääty kouluun tai tutkintoon, vaan koko elämä on koulua, jossa yksilö muovataan ihmiseksi ja itse tämä sivistysprosessi muodostaa sen mikä ihmisessä on ihmistä”.

KOULUN JA YLIOPISTON VÄLINEN ERO

Snellmanin mukaan koulu on laitos, jossa yksilö (nykyään lähinnä lukioluokilla) kasvatetaan itsetajuntaan – tajuntaan itsestään ajattelevana ja tahtovana subjektina. Alussa kouluopetus rakentuu oppilaan passiiviselle vastaanottamiselle ja opettajan auktoriteetille. Varhainen opetus on siten muistitiedon kehittämistä. Päämääränä on kuitenkin vähitellen johtaa oppilas omaan ajatteluun ja itsemääräämiseen. Oppilaan on kyettävä löytämään ero opettajan ja oman käsittämisensä välillä. Tähän tähtää loputon asioiden selittäminen ja määrittäminen ”omin sanoin”, opettajan esitystä jäljitellen.

Perimmältään on kyse minä / maailma –kokemuksen syntymisestä. Oppilas herää tajuntaan, jossa hän käsittää itsensä minäksi, subjektiksi, jolle kaikki yksityiset oliot ovat, ja joka tajuaa yksityiset oliot omana mielteenään ja erottaa tästä minänsä, tajunnan itsestään, jokaisesta mielteestä eroavana, vapaana, mieltävänä ja ajattelevana olemuksena.

Tällä heränneen, ajattelevan itsetajuntansa voimalla oppilas tutkii ja koettelee opettajan tietämisen varmuutta ja lujuutta. Opettajassaan hän etsii halukkaasti erehdyksiä; niiden löytäminen on Snellmanin mukaan oppilaan heränneelle itsetajunnalle riemuvoitto. Nuorella on aina varalla kysymys miksi? ”Eikä järkevä kasvattaja kieltäydy vastaamasta siihen; hän vaatii oppilaan vakaumusta niin tietämisessä kuin toiminnassa ja jättää yhä useammassa tapauksessa ratkaisun oppilaan omalletunnolle, kunniantunnolle jne.”

Itsetajunnan heräämisen on ajoituttava Snellmanin mukaan siten, että yliopistoon siirryttäessä se on opiskelijassa todellisuutta.

Heränneellä itsetajunnalla on kuitenkin kehittymättömyytensä vuoksi nurja puolensa. Se on auttamattoman itsekeskeinen egoisti. Tietämisen kannalta tämä merkitsee halua torjua kaikki ennalta tiedetty (opettajan tieto) ja tarvetta muodostaa oma tieto. Yksilö ei voi kuitenkaan yksin minästään käsin kuroa esiin objektiivista tietoa maailmasta. Siihen hän tarvitsee avukseen sitä tiedon traditiota, jonka ihmiskunta on ennen häntä saavuttanut. Siksi Snellman näkee yliopiston laitoksena, jonka tarkoitus on kasvattaa ajatteleva ja tahtova subjekti tietämiseen ja eettisyyteen – sovitukseen itsetajunnan ja tradition välillä. Yliopistosivistyksen tehtävä on johtaa hänet pois irrallisesta itsekeskeisyydestä ja sovittaa hänessä itsetajunta ja traditio, subjektiivinen vapaus ja voimassaoleva oikeus.

Kun moderni käsitys akateemisesta vapaudesta on se, että opiskelija voi ”vapaasti” valita mitä opiskella ja vielä jokin aika sitten hän saattoi myös ”vapaasti” valita opiskelutahtinsa, esittää Snellman aivan toisenlaisen käsityksen akateemisesta vapaudesta.

Snellman toteaa, että sovitus itsetajunnan ja tradition välillä voi tapahtua ainoastaan siten, että tunnustetaan opiskelijan itsetajunnan oikeus. Tässä tunnustamisessa on akateeminen vapaus!
Vapautta on Snellmanin mukaan se, että tunnustetaan opiskelija omaan ajatteluun, omaan arvosteluun ja omiin eettisiin ratkaisuihin kykeneväksi yksilöksi.

OPISKELIJA JA OPETTAJA YLIOPISTOSSA

Opiskelijan itsetajunnan tunnustaminen on opettajan tehtävä. On kyse siitä salliiko opettaja nuorelle itsemääräämisen oikeuden tietämisessä vai pitääkö hän sen itsellään. Mikäli sallii, on todellisen tiedon mahdollista Snellmanin mukaan syntyä opiskelijassa – mikäli ei salli, syntyy opiskelijassa (mahdollisesti) ”hyvässä uskossa” jatkoa traditionaaliselle tietämiselle, opettajan tietämiselle. Tietämisestä syntyy oppi, dogmi, joka vain välitetään edelleen sukupolvelta toiselle.

Opiskelijan näkökulmasta itsetajunnan tunnustaminen taas merkitsee Snellmanin sanoin noudattaa raamatullista kehotusta: ”Koetelkaa kaikkea ja valitkaa paras!” Snellmanin mukaan akateeminen opiskelu voidaan siten nähdä itsetajunnan oikeuden tunnustamisesta lähteväksi pyrkimykseksi tietämiseen ja eettisyyteen.

Samoin kuin tietämisen maailmassa, Snellman toteaa itsetajunnan oikeutuksen kuuluvan opiskelijalle myös toiminnan maailmassa. ”Ja niin kuin todellista tietämistä voidaan edistää vain antamalla ylioppilaan oman ratkaisun halulle vapaa toimintamahdollisuus, voidaan nuorukaista johtaa myös todelliseen eettisyyteen vain siten, että hänelle annetaan suurin mahdollinen vapaus itse ratkaista toimintojensa oikeus ja vääryys.” Kasvaminen eettisyyteen omassa toiminnassaan edellyttää samanlaista oman arvostelukyvyn oikeutusta kuin kasvaminen tietämiseen.

Koska itsetajunta ilmenee opiskelijan vaatimuksena saada itselleen vapaan arvostelun oikeus tietämisen ja toiminnan maailmassa, on selvää, että opiskelijan suhteen opettajaan tulee yliopistossa olla kokonaan toinen kuin koulussa. Kouluopettaja on varhaisessa opetuksessa oppilaan tietämiselle auktoriteetti, jonka sanaan tämä luottaa sitä tutkimatta; mutta ”jokainen auktoriteetin häiväkin yliopiston opettajassa saa aikaan, että opiskelija pitää hänen oppiaan vastenmielisenä ja alistaa sen tarkistukseen, jota johtaa ainoastaan virheiden ja kritiikin aiheen löytämisen halu”.

Snellmanin mukaan yliopiston opettajan on kaikessa opetuksessaan osoitettava, että hänen tietämisensä on hänen omaa tutkimustaan. Hänen ei tule kuitenkaan esittää vain tutkimustuloksia, vaan ensi kädessä hänen on johdatettava opiskelija sille tielle, jota hän on itse kulkenut. Snellman toteaa, että opiskelija tekee helposti opettajan osoittamasta tutkimisen ja arvostelemisen oikeudesta sen johtopäätöksen, että hänelläkin on sama oikeus.

Opiskelijaa ohjataan siten opetuksella, joka on itsenäistä, mutta joka samalla liikkuu ja elää traditiossa. Opiskelija oivaltaa näin tradition välttämättömyyden itsenäiselle tietämiselle. Näin opiskelijassa herää rakkaus tieteisiin, into etsiä traditiosta sen ratkaisua, mikä on totta.

”Samalla hän on tunnustanut riippuvuutensa traditiosta, luopunut kaikesta subjektiivisesta, mielivaltaisesta luulemisesta ja ottanut ensi askeleen kohti itsetajunnan ja tradition välistä sovitusta. Sen kautta hänen tietämisensä on tullut hänen omaksi vapaaksi päätöksekseen, vakaumuksekseen ja oivalluksekseen, ja auktoriteettiusko, pelkkä muistitieto on muuttunut todeksi tietämiseksi. Tällainen opetus yliopistossa on ensimmäinen ja tärkein - itsetajunnan oikeuden tunnustaminen siinä nuorisossa, joka siellä etsii sivistystään.”


SNELLMANIN AJATUKSET SNELLMAN-KORKEAKOULUSSA?

On myös aiheellista kysyä, miten toteutuu Snellmanin käsitys opiskelun vapaudesta oppilaitoksessa, joka kantaa hänen nimeään? Tuleeko opiskelijan itsetajunnan oikeus tunnustetuksi Snellman-korkeakoulun opinnoissa?
Miten omassa oppilaitoksessamme tapahtuu opetuksen tradition ja opiskelijan itsetajunnan sovitus ja mikä on meidän opettajien osuus siinä? Milloin opetus meillä on vaarassa muuttua ennalta tiedetyn läksyn lukemiseksi ja hyvässä uskossa omaksuttavaksi opiksi?
Snellman tosin puhuu opiskelijan itsetajunnan oikeutuksesta ainoastaan tietämisen ja toiminnan, ajattelun ja tahdonelämän yhteydessä. Hän ei käsittele tekstissään ihmisen tunne-elämää ja esteettistä maailmaa. Snellman-korkeakoulussa harjoitettavan kokonaisvaltaisen opiskelun; tiedollisen, taiteellisen ja käytännöllis-sosiaalisen opiskelun näkökulmasta on myös mielenkiintoista pohtia koskeeko itsetajunnan oikeutus myös esteettistä taiteen maailmaa ja ihmisen tunne-elämää? Mitä tarkoittaa itsetajunnan oikeutus taideopintojen yhteydessä?

Snellmanin ajatukset akateemisesta opiskelusta vaikuttavat edelleen ajankohtaisilta ja käyttökelpoisilta. Opettajan työ näyttäytyy näiden ajatusten valossa uudella tavalla vaativalta, mutta samalla ne näyttävät mahdollistavan luottamuksellisen ja tasavertaisen suhteen kehittymisen opiskelijan ja opettajan välille.

KAHDENLAISIA HYVEITÄ


Voidaan sanoa, että nykykoulu kasvattaa lapsissa ja nuorissa toki hyveitä, mutta minkälaisia hyveitä? Aristoteleen mukaan hyveitä on kahdenlaisia: intellektuaaliset hyveet (viisaus, ymmärrys, arvostelukyky, käytännöllinen järki) sekä luonteen hyveet (rohkeus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, itsehillintä, rauhallisuus jne).

Hyveiden jaottelu seuraa Aristoteleen ihmiskäsityksestä. Sielu jakautuu hänen mukaansa rationaaliseen ja irrationaaliseen osaan. Irrationaaliseen osaan kuuluvat kasvinomainen sielu ja halusielu. Kasvisielu on sielunalue, joka on yhteinen ja yleinen kaikilla elävillä olennoilla, aikaansaaden mm. kasvun ja lisääntymisen tapahtumat. Halusielu taas on sellaisenaan irrationaalinen, mutta se on mahdollista saada järkevän sielunosan ohjaukseen.

Moraalisten hyveiden harjoittaminen liittyy Aristoteleen mukaan keinoihin, joita valitsemme saavuttaaksemme toivomamme päämäärät. Siksi on ihmisen vallassa toteuttaa niin hyve kuin pahe. Jos on ihmisen vallassa tehdä teko, joka on oikein, on myös hänen vallassaan olla tekemättä sitä mikä on väärin. Jos ”olla hyvä” ja ”olla paha” on perimmältään hyvän ja pahan tekemistä tai tekemättä jättämistä, siitä seuraa, että on ihmisen vallassa olla hyvä tai paha, toteaa Aristoteles Nikomakhoksen etiikassa.

Elämässä hyveellisyyttä ei ratkaise eettinen teoria, vaan se mitä voisimme nykyään sanoa omantunnon ääneksi, jokin meissä itsessämme, joka voi jokaisessa yksittäisessä elämäntilanteessa havaita olemmeko toimimassa hyvän vai pahan suuntaan. Aristoteles ilmaisee asian siten, että hyve on itseasiassa tasapainotila kahden paheen välissä ja, että kyseessä olevan keskivälin löytäminen on sangen vaikeaa. Kasvatuksen tehtäväksi nähtiin klassisessa kasvatusajattelussa tällaisen omatunnon - oman sielunelämän havaitsevan toiminnan kehittymisen mahdollistaminen ihmisessä.

Intellektuaalisten hyveiden kehittyminen pelkästä mahdollisuudesta todellisuudeksi edellyttää niiden ohjausta ja opettamista, mikä taas vaatii aikaa ja kokemusten karttumista. Moraaliset luonteen hyveet ihminen taas hankkii ainoastaan tottumuksiaan harjoittamalla ja muuntamalla, niitä ei voi oppia pelkästään tiedollisina asioina. ”Kuten maa on muokattava, jotta se voisi ravita siihen kylvettyä siementä, samoin oppilaan mieli on muokattava tottumuksissaan kokemaan oikeat asiat miellyttävinä ja epämiellyttävinä.” toteaa Aristoteles.

Nautinnollisia asioita ihminen pyrkii Aristoteleen mukaan toiminnallaan lähestymään, epämiellyttäviä välttämään. Pelkkä miellyttävä/epämiellyttävä ei kuitenkaan tarjoa keinoa hyvän ja hyveellisyyden toteutumiselle ihmisen elämässä, siihen hän tarvitsee lisäksi järkensä ohjausta ja kasvatusta. Onko ihmisen hyveellisyys (tai paheellisuus) synnynnäistä ei Aristoteleen mukaan ratkaise hyvän ongelmaa, sillä huonot tottumukset muuttavat hyviäkin perittyjä ominaisuuksiamme. Samasta syystä myös huonot luonteenpiirteemme ovat muutettavissa tottumuksiamme muuttamalla.

Järjellisenä olentona (muista luonnonolennoista tässä poiketen) ihminen voi kieltäytyä sellaisesta mielihyvästä, minkä hänen järkensä sanoo olevan hänelle pahasta ja hyväksyä sellaista epämiellyttävää, jonka tietää itsellensä hyväksi.

Ihmisessä luonto, tottumukset ja järki on saatettava tasapainoon, harmoniaan keskenään. Tämän johdosta kasvatuksen tulee pyrkiä samaan harmoniaan tai kokonaisvaltaisuuteen ihmisen hyveiden kasvamaan saattamisessa. MacIntyre toteaa teoksessaan Hyveiden jäljillä (2004), että Aristoteleelle hyveet eivät ole ainoastaan taipumuksia toimia tietyillä tavoilla vaan myös taipumuksia tuntea tietyillä tavoilla. Kun joku toimii hyveellisesti, hän ei siis toimi vastoin mieltymyksiään… Hyveellinen ihminen toimii hyveiden viljelemisen muotouttamien mieltymysten mukaan. Ihmisen moraaliseen kasvatukseen kuuluu siten myös tunteisiin kasvattaminen. Tästä näkökulmasta käsin voidaan kysyä: missä määrin nykyajan koulu pyrkii ja kykenee huolehtimaan ihmisen kokonaisvaltaisesta kasvatuksesta tai missä se Aristoteleen kasvatusajattelun mukaan toimii yksipuolisesti?

ARVOKASVATUS VAI ARVOTYHJIÖ?

Aloitin kirjoittelun kysymällä voisiko tulevaisuuttamme rakentaa vanhalle ajatukselle perenniaalisesta kasvatuksesta. Voisiko ihmisyyteen, itseyteen, vapauteen ja rauhaan kasvattaminen olla kaiken inhimillisen kehityksen perustalla?

Tällä en kuitenkaan tarkoita paluuta menneeseen. En siis ihannoi antiikkia, varsinkaan sen kummallisuuksia ja omasta ajastamme katsoen suoranaisia inhimillisiä vääryyksiä, kuten orjuus, lasten heitteillejättö jne. Elämmehän nyt uudenlaisessa maailmassa, paremmassa ja kehittyneemmässä, jossa kaikki, myös kasvatus on tieteellisesti tutkittua ja perusteltua. Maailmamme on myös monimutkaisempi kuin antiikin ajan kansallisuus- ja kaupunkivaltiot. Silti ihmettelen...

Sanot, että onhan meillä sentään viisaat tiedeyhteisömme, vastuulliset hallituksemme ja oikeudentuntoiset eduskuntamme, jotka fiksusti ja demokraattisesti huolehtivat kasvatuksemme ja elämämme käytännön sujumisesta. Onhan meillä menestyksellinen talouselämä, Nokia ja metsäyhtiöt, niin ja pankit ja vakuutuslaitokset. Entäs koko EU ja Brysselin hieno "joint venture"-projekti! Sellaista ei ainakaan ollut keskenään riitelevien antiikin kansojen aikana. Ja sitten koko maailman kattava maailmankansalaisuus-tietoisuus-verkosto: world-wide-web. Entäs se! Ja kaikki monikansalliset yhtiöt, jotka tuovat kaikille työtä ja hyödylliset tuotteensa kaikkien meidän ulottuville - pyyteettömästi, iloksemme.

No niin, onhan tuo kaikki totta. Kaikki on tänään paremmin kuin ennen. Elämme tänään monikulttuurisessa, globaalissa uljaassa uudessa maailmassa, markkinahyörinässä, jossa vapauden ilmapiiri kukoistaa paremmin kuin koskaan ennen, opportunismin... opportunistien... mahdollisuuksien maailmassa, jossa kaikki on tasa-arvoista ja samanarvoista. Vai onko sittenkään? Oletko ihmisenä itseasiassa arvokkaampi, jos omistat paljon rahassa mitattavaa?

Kukaan ei luultavasti (?) halua moralisointiyhteiskuntaa. Useimmat meistä kuitenkin haluaisivat eettisemmän yhteiskunnan, eettisen hyvän merkityksessä. Kunhan vain pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä mikä on eettisesti hyvää. Yhdelle se on yhtä, toiselle toista. Silti meillä on tunne, että jokin eettinen hyvä on. Tätä kutsutaan Menonin paradoksiksi.

Hämeenlinnan opettajakoulutuslaitoksen johtaja, professori Veli-Matti Värri viittaa väitöskirjassaan Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään Menonin paradoksiin kasvatustyön keskeisenä ongelmana. Kasvatuksessa pyrimme toteuttamaan lapsen hyvää tietämättä tarkalleen mikä on hyvää juuri tämän lapsen yksilöllisyyden kehitykselle. Tietämättömyydestämme huolimatta kannattaa hyvään kasvattamisessa pyrkiä. Se, että emme tiedä kussakin erillisessä tilanteessa mikä on hyvää, tai olemme siitä eri mieltä, siitä emme saa tehdä johtopäätöstä, että hyvään ei kannata tai pidä pyrkiä. Päinvastoin, hyvän etäisyysluonne tai tavoittamisen vaikeus tulisi merkitä, että siihen meidän on keskitettävä kaikki parhaat inhimilliset voimamme. Teemmekö näin?

Kannatamme tänä päivänä ajatusta, että lapsillemme saa kouluissa opettaa vain tieteellisesti perusteltua, nk. arvovapaata tietoa. Koska arvot ovat kultturi- ynnä muu-sidonnaisia, emme voi olla niistä yksimielisiä. Keskittykäämme siksi kasvatuksessa objektiiviseen tietoon, joka on kaikille samaa. Tämä periaate kuitenkin jo itsessään nähdään hyvänä kasvatuksen käytäntönä ja siten arvoratkaisuna. Sellaisena se on ristiriitainen itsensä kanssa. Ehkä emme tarkoita asiaa aivan näin. Silti, tahtomattamme välitämme lapsillemme kouluissa mielikuvaa, että arvoista puhuminen ei ole samassa merkityksessä "arvokasta" kuin objektiivisesta tiedosta puhuminen. Näin luomme kasvavassa nuorisossa arvotyhjiön, joka helposti täyttyy kulttuurimme piiloarvoilla, joita nuori ei enää tunnista arvoiksi, koska ei ole tottunut seurustelemaan niiden kanssa. Kumpi on siis parempi (tai pahempi), hapuilla etsien erilaisten arvojen viidakossa vai elää arvotyhjiössä?

tiistai 15. joulukuuta 2009

SUOMEN HENKINEN TULEVAISUUS

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk), valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) ja kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) tilasivat professori Pekka Himaselta selvityksen siitä, miten Suomen henkinen kulttuuri saataisiin kukoistamaan 2010-luvulla. Himanen toivoo ensi vuosikymmenestä taiteen ja humanismin kukoistusaikaa. "Tulen esittämään, että kulttuuriin ja taiteeseen tulee investoida merkittävästi nykyistä enemmän. Taide on hyvä investointi, ja humanismi erityisen halpaa."


Himanen tuskin tarkoittaa, että taiteeseen ja humanismiin tulee satsata, koska ne tuottavat mahdollisimman suuren rahallisen hyödyn taloudelle (mitä ne luultavasti myös tekisivät). Näyttää vain olevan niin, että maailmantapahtumisen ohjaksissa näinä aikoina keikkuu ylinnä talouselämä, ja koska taloudessa kaikki tunnetusti mitataan rahassa – silloin rahan kilinä on se, mitä kuunnellaan kun tulevaisuuden suuntaviivoja hahmotellaan. Tulevaisuuteen katsojana Himanen luultavasti näkee taiteen ja humanismin merkityksen kulttuurin elvyttäjinä lähinnä niiden ihmisyyttä tervehdyttävän vaikutuksen näkökulmasta. Jos se vielä on taloudellisesti kannattavaa, niin … avot!


Samaa taiteen ja humanismin merkitystä kulttuurimme eheyttäjänä korostaa toinen tulevaisuudentutkija professori Markku Wilenius kirjassaan Luovaan talouteen (2004), jossa hän esittää ajatuksen kulttuurin edistämiskeskuksen (KUKES) perustamisesta, samaan malliin, kuin meillä jo on tekniikan edistämiskeskus (TEKES). Ihmisläheisempään kulttuuriin satsaaminen nähdään tänä päivänä välttämättömäksi jos mielimme ihmisen arvoiseen tulevaisuuteen.


Talous ja tekniikka ovat ihan jees. Itsekin mielelläni ajelen tekniikan insinöörin (mieluummin kuin esim. taiteilijan) suunnittelemalla autolla ja käytän Nokian kännykkää. Olen myös koulutukseltani ekonomi, jota koulutuksena en yhtään paheksu, päinvastoin. Silti katson, että tekniikalla ja taloudella ei ainakaan tänä päivänä ole sellaisia päämääriä ja tavoitteita, joille pelkästään haluaisin rakentaa tulevaisuutemme suunnittelua. Miltä kuulostaisi ajatus talouden ja tekniikan alistamisesta ihmisen kulttuuripyrkimyksille – erityisesti kasvatukselle, jonka tehtävänä jo itsessään on etsiä tiet parhaaseen mahdolliseen ihmisen tulevaisuuteen. Miten olisi pääministeri Vanhanen, kukoistaisiko Suomen henkinen kulttuuri paremmin jos rakentaisimme sitä paideian idealle?

maanantai 14. joulukuuta 2009

ONNELLISUUS


Minkälainen on onnellinen, hyvä elämä? Mitkä asiat tekevät ihmisen elämästä onnellisen? Tätä jo muinaiset kreikkalaiset pohdiskelivat: Eudaimonia! Sana käännetään yleensä: hyvä elämä tai onnellisuus. Alkuliite "eu" tarkoittaa "hyvä" ja "daimon" viittaa Sokrateenkin mainitsemaan ihmisen henkeen tai ihmisen suojelusenkeliin, daimoniin.

Kansalla oli antiikissa onnellisuudesta selkeä näkemys. Onnellisuutta tuovat ihmiselle suurin piirtein samat asiat kuin tänäkin päivänä: raha tai varakkuus, korkea yhteiskunnallinen asema, valta ja kunnia (esim. urheilukilpailussa).

Filosofille sen sijaan onnellisuus ei ollut mielipideasia, joka yhdelle merkitsi sitä, toiselle tätä. Filosofille onnellisuuden edellytyksenä oli hyveellinen elämä. Hyveet (areté) käsitettiin inhimillisten kykyjen ja taipumusten jalostuneimmiksi ominaisuuksiksi, kuten hyvä taistelutaito oli sotilaan hyve, hyvä juoksutaito hevosen hyve tai hyvä vuolukyky (tai -ominaisuus) oli puukon hyve. Ihmisellä on järkeilyn kyky, mutta se ei vielä tee ihmisen järkeilystä hyveellistä. Tämän eteen on työskenneltävä kasvatuksen ja itsekasvatuksen keinoin.

Sokrateelle korkein hyve oli hyvyys itse, ihmisessä tahdon tai eettisyyden ominaisuus. Daimonissaan ihminen saattoi kokea korkeamman minänsä. Ihmisen itseys oli vielä ikäänkuin henkisen olennon kantama ja tietoisuus tästä daimon-olennosta oli samalla tietoisuutta omasta korkeammasta itsestä - eräänlaista "tuntoa itsestä" tai "omaatuntoa". Sokrateen opetus ei ainoastaan keskittynyt toisten ajattelun puutteellisuuksien osoittamiseen tai edes oppilaan oman itsenäisen ja johdonmukaisen ajattelun löytämiseen, vaan myös itselleen rehellisen, totuudellisen ajattelun löytymiseen. Omatunto ajatteluelämässä. Tämä voi tehdä ihmisen ajattelusta hyveellisen. Omatunto toiminnassa voi tehdä ihmisen teoista hyveellisiä. Tekojen hyveellisyys ei siten olisi ulkoisen normin, vaan sisäisen havainnon asia.

Samoin Erik Ahlman toteaa omastatunnosta teoksessaan Ihmisen probleemi: "Omantunnon toiminta lienee selitettävissä siitä ristiriidasta, mikä vallitsee empiirisen minän toiminnan ja varsinaisen minän välillä. Tällöin on puhe omastatunnosta sanan syvimmässä mielessä. Omatunto ei tällöin anna mitään neuvoja, se vain äänellään osoittaa tuon ristiriidan". Omatunto toimii kuten aisti ja kertoo havaitun eettisestä laadusta jotain. Tiedämme, että näköaistia ja kuuloaistia on mahdollista herkistää erilaisin harjoituksin (esim. väri- ja ääniharjoituksin). Onko mahdollista herkistää omantunnon aistia? Voisiko se kuulua kasvatukseen kuten muutkin tärkeät inhimillisten kykyjen harjoitukset, kuten esim. liiketaloudelliseen laskentatoimeen liittyvät talousmatematiikan harjoitukset?

TULEMINEN

Muistan hyvin lapsuudesta hetken, jolloin tulin tietoiseksi omasta mahdollisesta tulemisestani joksikin muuksi, kuin mitä olin tuolloin. Lienen ollut 8-9 vuoden ikäinen ja katselin jossakin elämäntilanteessa "vanhoja" ihmisiä, siinä 17-18 vuotiaita kouluni yläluokkalaisia. Muistan ajatelleeni, että tuollaiseksi minunkin pitäisi joskus tulla ja "tuollaiseksi" viittasi luultavasti noiden vanhojen johonkin erinomaiseen piirteeseen, johon ylöskatsoin tuolloin suurella kunnioituksella.

En siis tulevaisuudessa olisi enää entiseni, vaan toivon mukaan jotain parempaa, enemmän ja arvokkaampaa. Muuntumista ja kehittymistä, kasvamista myös sisäisiltä ominaisuuksiltani paremmaksi. Muistan ajatelleeni, että tuo parempi ja jalompi olisi sitten "minä", se mitä oikeasti olen. Vielä 8-9 vuotiaana en siis vielä ollut "se" minä, vaikka tietysti sitä jo olin, ja kuitenkin... Vanhemmat opiskelijat edustivat minulle esimerkkiä tuosta tulevaisuuden tilastani.

Oikeastaan ihminen on jatkuvassa tulemisen tilassa. Minään hetkenä elämässäni en ole sama, kuin hetkeä aikaisemmin. Tämä pätee, vaikka persoonallisuuteni eräs peruspilari on sen pysyvyys. Herään tähän aamuun samana yksilönä kuin eilenkin ja taas huomenna. Tälle pysyvyydelle rakennan ja suunittelen elämäni käytäntöä. Silti, ikään kuin sen kääntöpuolena täytyy olla tosiasia, että olen myös jatkuvassa muutoksen virrassa. Olisi perin masentavaa jos en kaiken elämisen jälkeen olisi edes hitusen muuttunut näiden elämänkokemusteni ansiosta. Elämähän olisi silloin ollut turhaa. Vai olisiko niin, että ihmisen oleminen on vain sarja merkityksettömiä tapahtumia maailmantapahtumisen virrassa, ilman päämääriä?

8-9 vuotiaana ratkaisin asian siten, että itse asetin itselleni päämäärän: "Tuollaiseksi haluan joskus tulla!". Sitten paljon myöhemmin ymmärsin, että tavoitteeni eivät vielä olleet kovin korkealla...

Emme ilmeisesti voi tulla muuksi, kuin mitä ihmiselle on mahdollista, mutta ehkä tulemisemme ihmisenä voi ainakin osaksi olla sellaista, mistä päätämme itse, tai mitä kohti voimme ainakin pyrkiä. Eikö tässä ole kaiken eettisen elämänpyrkimyksemme ydin?

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

IHMISEN KASVATUS




Tässä blogissa kysytään ihmisen idean ja ihmiseksi kasvamisen ihmeen perään. Vuosisatojen, ehkä vuosituhansien ajan ihminen on pohtinut oman olemuksensa arvoitusta ja olemassaolonsa tarkoitusta, päämäärää. Kaikkina aikoina on myös ihmisyyden päämäärän saavuttamiseksi nähty välttämättömäksi, että sen eteen tehdään työtä - kasvatustyötä. Luonnonkehitys kantaa ihmistä tietylle rajalle asti. Varsinaiseen ihmisyyteen kasvaakseen hän tarvitsee muiden ihmisten ja lopulta itsensä apua kasvatuksen ja itsekasvatuksen muodossa.

Kasvatuksen päämäärä on klassisessa kasvatusajattelussa ymmärretty samaksi kuin ihmisen päämäärä. Arvokkaimmaksi on aina nähty työ, joka pyrkii auttamaan yksilöä tulemaan siksi, mitä on - tulemaan ihmiseksi. Tämä oli ikuisen kasvatuksen idea. Voisiko se olla sitä vielä tänään?
(Kuvassa antiikin Kreikan rauhan ja harmonian jumalatar Eirene)

THE EDUCATION OF MAN
In this blog I discuss the idea of man and the miracle of growth and development towards being human. For centuries man has contemplated the mystery of his own being and the meaning or purpose of his own existence. At all times, men have also seen educative tasks necessary for achieving such goals of humanity. Nature carries the development of man to a certain point. In order to be able to develop towards real humanity he needs the aid of his fellow men and ultimately of himself in the form of education and self education.

In the past, the goal of education was considered to be the same as that of the human being himself. Educational activities which aimed at helping the individual to become that which he or she is - a human being, these were always considered the most valuable in education. This was the original idea of perennial education. Could it be such yet today?
(Picture: Eirene, the godess of peace and harmony in ancient Creece)