POLITIIKKAA KEHIIN

Meillä Suomessa tehdään politiikkaa. On hallituspolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, tiedepolitiikkaa, talouspolitiikkaa jne. Nyt on vielä EU-politiikkaa, johon kaikki kotitekoinen politiikka pitää sovitella. Tavattoman tärkeitä asioita (varsinkin talouspolitiikka). Ja kaikki tärkeät tapahtumat Suomessa pyörivät tämän poliittisen hyörinnän ympärillä. Ainakin niin meille päivittäin vakuutellaan tiedotusvälineissä.

Katsotaanpas... presidentillä ja pääministerillä jotakin nokkapokkaa valtaoikeuksista EU-asioissa, mutta Taxell hoitaa asiaa. Talousasioissa taas kevät on lakkojen aikaa enkä tarkoita niitä marjoja; energiateollisuuden työehtosopimusten jumittuminen saattaa nimittäin johtaa sähkön ja kaukolämmön jakeluongelmiin, kuulemma. Huonoa työvoimapolitiikkaa ja huono asia meille kuluttajille, jotka jo nyt värjöttelemme lumen ja kylmän keskellä. Matkalaukkuvuoret kasautuvat Finnairilla kun laukunheittäjät boikotoivat liukuhihnoja, syynä ratkaisut henkilöstö- / talouspolitiikassa. Uudet puuliikenteelle rakennetut rautatielinjat lojuvat maastossa käyttämättöminä koska VR:n talouslaskelmat eivät tue hankkeen kannattavuutta (todetaan nyt kun hanke on jo toteutettu). Alueellinen talouspolitiikka ajaa yli kansallisen suunnittelupolitiikan. Puuta roudataan itärajalta kiskojen sijasta nyt rekkarallina - jos roudataan, AKT kun on menossa lakkoon.

Entäs sitten kun valtakunnan tosi-radion demarijohtaja Jungner saa potkut poliittisen kämänöinnin seurauksena (ei siis ehkä Jungnerin aiheuttaman). Tapauksen uutisoinnissa keskitytään potkut saaneen henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja pettymyksen tunteisiin. Politiikka onkin likaista peliä, jossa kärsijänä on yksilö – kuka tahansa meistä. Helppoa hommaa ei ole ”kirkollispolitiikkakaan”. HS-raati päätyi nimittäin helmikuussa toteamaan, että kirkko on hylännyt Jeesuksen opit. Hoida nyt sitten tällaisella julkisuus-imagolla sielunpaimenen tehtäviä! ”Urheilupolitiikassakin” lienee jotain mätää, kun suomalaiset eivät menesty olympialaisissa. Urheilupomoilta ja valmentajilta tivataan nyt vastauksia ja päitä vaaditaan vadille. Syyllisiä on löydettävä huonolle menestykselle, kansaa on ikäänkuin petetty kun luvattua kahtatoista mitalia ei olekaan tulossa. Jopa presidentiltä on tiedusteltu syitä moiseen ”valtiopetokseen”. Halonen tosin välttää syyttävän sormen heristelyn ja ilmaisee luottamuksensa suomalaiseen urheiluun - kaikesta huolimatta - ja toteaa että: ”Päivä se on huomennakin!” A vot - politiikkaa parhaimmillaan! Kaikki muu poliittinen toiminta näyttääkin sitten tuovan vain kurjuutta.

Mitä ihmettä on vikana suomalaisessa poliittisessa elämässä? Hämärästi muistelen, että politiikka tarkoittaa ”yhteisten asioiden hoitamista”, ”yhteisen tulevaisuuden suunnittelua”! Mielekäs periaate, jo antiikista tuttu. Luodaan mahdollisimman hyvää ihmisten maailmaa! Miksi sitten juuri meillä ihmisillä näyttää menevän huonosti, vaikka juuri ihmisten asioihin niin paljon panostetaan?

Wikipedia tietää valistaa politiikan tutkija Kari Palosen suulla, että politiikkaa on siellä, missä voidaan tehdä toisin. Ihmisten toiminta muuttuu poliittiseksi silloin kun on tehtävä ratkaisuja kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Ergo – jos asiat voidaan tehdä toisin, ja jos juuri politiikkaa on se, että voimme valita eri vaihtoehtojen välillä, eikö silloin JÄRKEVÄÄ politiikkaa olisi sellainen, missä meneteltäisiin aivan toisin kuin mitä tänä päivänä tapahtuu. Jos kerran tämän päivän poliittiset traditiot vain kurjistavat elämäämme, luovutaan niistä!

Kun tänään lastemme ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta suunnitellaan talouspoliittisista lähtökohdista käsin globaalin markkinatalouden ehdoilla, jonka juoksupojiksi tiede- , sosiaali- yhteiskunta- ynnä muut politiikat on alistettu, käännetään tilanne ympäri ja asetetaan kasvatuspolitiikka kaiken perustaksi. Kasvatuksen päämäärähän on sama kuin ihmisen päämäärä. Ihmiskunnan hyvän idea sisältyy jo implisiittisesti kasvatuksen ideaan. Alistetaan muut politiikat tälle kaikkien politiikkojen äidille – kasvatukselle. Otetaan yhteiskunnan ja yhteisöelämän arvoiksi kasvatuksen arvot ja suunnitellaan lainsäädäntö uusiksi näistä lähtökohdista käsin. Alistetaan talous ihmisyydelle, unohdetaan markkinaegoismin aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ja siirrytään eteenpäin. ”Päivä se on huomennakin!” Kuka aloittaa? Vanhanen? Halonen? Joku muu? Haloo!!!

MIHIN KULTTUURIAMME VIEDÄÄN?

Palaan vielä Lauri Rauhalan uutuuskirjaan Henkinen Ihminen, jota lueskelen iltojeni ratoksi. Tunnen Rauhalan ajattelua jossakin määrin jo vuosien takaa ja tiedän, että hänen ihmisen olemusta käsittelevät teoksensa aina ovat sisältäneet yhteiskuntamme ja kulttuurin suuntaa sivuavia teemoja. Nyt esillä oleva teos kuitenkin kertoo selkeimmin sellaisesta Rauhalasta, josta haluaisin käyttää nimitystä ”yhteiskunnallinen vaikuttaja” ja ”suunnannäyttäjä”.

Rauhala ei säästele kulttuurimme lähimenneisyyttä sanoessaan, että paljolti luonnontieteisiin ja tekniikkaan liittoutuneet looginen positivismi ja analyyttinen filosofia ovat maassamme aiheuttaneet sen, että olemme saaneet juuri sellaisen yhteiskunnan, jonka olemme ansainneet. Nimittäin kulttuuri- ja yhteiskuntailmaston, jota nämä suuntaukset tieteellisyyden nimissä pyrkivät banalisoimaan ja homogenisoimaan (lue hegemonisoimaan). Ne ovat luoneet yhteiskuntaamme ajatustottumuksia ja arvoasenteita, jotka vähättelevät niitä humanismin ja ikuisen filosofian (philosophia perennis) sisältämiä kulttuuriarvoja, jotka ovat keskeisiä esimerkiksi kasvatuksessa. Ikuinen filosofia ei Rauhalan mukaan tarjoa vastauksia vaan yhä uudelleen jokaisena aikakautena sellaisia perimmäisiä kysymyksiä, joihin ei ehkä koskaan ole odotettavissakaan lopullisia vastauksia.

Rauhala toteaa, että loogisen empirismin keskeinen johtoaate oli uudistaa ensin filosofia. Tätä tavoiteltiin yrityksillä karkottaa siitä kaikki metafysiikka ja siten myös philosophia perennis, rajoittaa se pelkästään kielen loogiseksi analyysiksi. Näillä uudistuspyrkimyksillä filosofiasta haluttiin tehdä pelkkä reaalitieteiden palvelija. Matemaattis-kvantitatiiviset menetelmät tuotiin myös sellaisille ihmistutkimuksen alueille kuten psykologiaan, johon ne Rauhalan mukaan soveltuvat huonosti tämän tutkimusalan perusluonteen johdosta. Rauhala toteaa edelleen, että analyyttisen filosofian monet edustajat asettavat sen ylläpitämät tieteellisyyden kriteerit ehdoitta kaiken tieteellisen järjellisyyden mitaksi. Humanistiset tieteet perinteisissä toimintamuodoissaan ovat tällöin vain epätiedettä.

Joitakin merkkejä filosofisen ilmaston muutoksesta on Rauhalan mukaan havaittavissa meillä Suomessakin. Esimerkkinä Rauhala mainitsee Georg Herik von Wrightin, joka useissa viimeisissä esseekokoelmissaan on sanoutunut irti vuosisadan pääfilosofioiden yksipuolisuuksista ja lähestyy niissä ikuisen filosofian teemoja. Myös Sven Krohnin aikoinaan Turkuun perustama mannermaisen filosofian sillanpääasema on Rauhalan mukaan elpynyt Tampereen yliopistossa ja Tampereen fenomenologisessa keskuksessa, jonka käynnistäjänä on toiminut erityisesti professori Juha Varto. Rauhala kirjoittaa: ”Kaiken kaikkiaan on nähtävissä pientä kajastusta siitä, että olemme Suomessakin murtautumassa ulos angloamerikkalaisen filosofian umpiosta, johon toisen maailmansodan jälkeen olimme ajautuneet.”

Taidanpa jatkossakin kirjoitella Lauri Rauhalan kirjasta lisää. Henkinen ihmisessä on teema, jota ei kulttuurissamme vielä ole käsitelty liikaa. Ja kuten kummipoikani aikoinaan minulle opetti: ”Liika ei ole koskaan pahasta!”