KUUKAUDEN KYSYMYS 3

Mitä tarkoittaa ”laadunvarmistus” lapsen kohdalla koulumaailmassa?

”Standarditiedoilla varustettu yksikkö”? ”Minimivaatimukset täyttävä tuote”? Entä jos lapsi sattuu kuulumaan siihen ”kaikki vaatimustasot alittavaan kastiin” - mitä sellaiselle tapahtuu kasvatus- … tai oikeammin ”markkinatalouden työntekijäreservin tuotantolaitoksissa”?

Itsearviointifilosofiaa tarjottiin koulumaailman kehittämistyökaluksi 1990-luvulla. Ajatus arvioinnista hivuttautui koulumaailmaan teollisuuden parissa hyväksi koetusta laadunvarmistuksen periaatteista, joilla tuotteiden korkea (tai riittävä) ja tasapäinen laatu saatiin taattua tietyllä sovitulla toleranssilla. Kasvatukseen ja opetukseen sovellettuna se tarkoitti opetustarjonnan laadun minimitason varmistamista ja valmiiden tuotteiden (oppivelvollisuutensa päättävien oppilaiden tai valmistuvien korkeakouluopiskelijoiden) korkean (tai riittävän) ja kokeilla testatun tietotason takaamista.

Kasvatus- ja koulutusyhteisöjen itsensä suorittaman arvioinnin ansiosta uusien vapauden tuulahduksien kuviteltiin puhaltavan kasvatuksen aroilla. Vanhat koulutarkastajien valvonnan alaiset orjavuodet olivat ohitse valtion nyt ”luovuttua” tiukasta koulutyön holhouksesta ja ohjailusta. Vapaana ja itsenäisenä jokainen kasvatusyhteisö saattoi rakentaa itselleen parhaan mahdollisen tulevaisuuden – varmistamalla kasvatustyönsä tulosten huippulaadun jatkuvalla oman työn kriittisellä arvioinnilla.

Byrokraatti: ”Määritelkää itse oman toimintanne arvopohja ja konkreettiset tavoitteet – me viranomaiset emme puutu siihen. Me annamme teille vapauden vapaasti itse määritellä itsenne – teillä on oleva vapaa itsemääräytymisen oikeus!

Kasvattaja: ”Hienoa, nyt pääsemme vapaasti ilman ulkoista pakkoa ja ohjailua kehittämään omaa työtämme ja saamme samalla työkalun, jolla tehdä kehittämistyötä systemaattisesti satunnaisen hapuilun sijaan.”

Byrokraatti: ”Opetelkaa kuitenkin objektiivisesti arvioimaan sitä kuinka hyvin olette onnistuneet tavoitteitanne saavuttamaan – ja raportoikaa siitä! Jotta toimintanne olisi vertailukelpoista muiden alalla työskentelevien kesken on arviointikriteerien oltava kaikilla samat – erityisesti on arvioinnissa kaikissa tapauksissa kiinnitettävä huomiota seuraaviin kuuteenkymmeneen kahdeksaan kohtaan... Me tulemme auttamaan teitä säätämällä laissa itsearvioinnin pakolliseksi jokaiselle oppilaitosmuodolle ja, jotta itsearviointinne olisi mahdollisimman objektiivista edellytämme osallistumista ulkopuolisen virallisen arviointitahon tarkast... arviointiin.

Kasvattaja: … ?!!!?...

ARVOT KOULUMAAILMASSA

Kyllä - arvot kuuluvat koulumaailmaan ja kasvatukseen. Ilman arvoja kasvatus ei ylipäänsä ole mielekästä toimintaa. Ajatus kasvatuksesta tai miksei myös politiikasta on ennen kaikkea arvoperusteista ja sellaisena eettisiä kannanottoja edellyttävää toimintaa. Molemmat tähtäävät tietynlaisen tulevaisuuden olotilan toteuttamiseen, mutta "avoimena tulevaisuutena". Tulevaisuutena se muodostuu myös muiden ihmisten tulevaisuudeksi kuin niiden, jotka siihen tänään pyrkivät. Emme rakenna yhteiskuntiamme vain itsellemme, vaan myös kaikille tuleville ihmisille, omille lapsillemme ja heidän lapsilleen. Ja koska ihmistyhteisöllämme on voimakas vaikutus ympärillämme levittäytyvään luontoon, on kasvatus ymmärrettävissä koko maapallomme tulevaisuutta koskevana eettisenä toimintana.

Tieteellisessä toiminnassa taas - vaikka sekin on jossakin määrin normatiivista hyväksi koettuine menetelmineen ja toimintasääntöineen sekä arvoperusteista sikäli, että se sisältää yleisen pyrkimyksen totuuteen - voimme toisaalta hyväksyä jonkin asteisen arvovapausvaatimuksen. Tämän ajatellaan koskevan erityisesti tieteellisiä tuloksia. Tieteellisessä toiminnassa ei pidetä asiallisena esittää arvoja sisältäviä lauseita käskyinä, kieltoina tai suosituksina: Tieteen nimissä ei tulisi esittää miten opettajan tulisi kasvattaa tai mikä kasvatusjärjestelmä on paras. Tieteellisen tutkimuksen kohteena sen sijaan voi hyvinkin olla kasvatuksessa vallitsevat arvot ja normit kunhan sellaisen tutkimustoiminnan tuloksissa pitäydytään tosiasioiden kuvailuun ja ilmiöiden välisten riippuvuussuhteiden ja säännönmukaisuuksien selvittämiseen.

Kun siis pohdimme kasvatuksen avulla toteutettavaa ihmiskunnan tulevaisuutta, ei kasvatustieteellinen tutkimustulos voi olla ainoa peruste ja kriteeri valitessamme toimenpiteitä onnellisemman tulevaisuuden saavuttamiseksi. Tieteen tulokset kertovat meille vain sen, mitä tapahtuu kun toimimme kasvatuksen piirissä näin ja mitä silloin kun toimimme toisin.

Todellisia valintoja joudumme tekemään arvostustemme pohjalta - sen pohjalta, minkä laatuisen tulevaisuuden koemme hyväksi ja ihmisen arvokkuudelle sopivaksi. Näiden valintojen pohjalta valitsemme kasvatuksen käytännön eri vaihtoehtojen välillä - ja samalla muokkaamme, rajaamme ja mahdollistamme kasvavien ihmisyksilöiden tulevaisuutta. Pedagogisena paradoksina on pitkään ymmärretty se, miten näiden lapsen ulkopuolelta tulevien valintojen seurauksena ja niistä huolimatta kasvaa enemmän tai vähemmän vapaa ja itsestäänkäsin määräytyvä ihmisyksilö.

KUUKAUDEN KYSYMYS 2

Voiko kouluopetus sisältää eettistä kasvatusta vai tulisiko sen keskittyä tiedollisiin asioihin?

Muistan pohtineeni pitkään erään vierailevan professorin kommenttia siitä, miten koululait kieltävät kaikenlaisen lapsen persoonallisuuteen liittyvän kasvatuksen kouluissa. Kouluopetuksessa saisi välittää ainoastaan tieteelliseen maailmankuvaan pohjaavaa tietoa, tieteellistä toimintaa mahdollistavia menetelmiä ja kriittistä ajattelua. Ja höpö höpö ajattelin. Ei semmoista lakia ole...

Toisaalta, omana kouluaikanani 60-luvulla, rehtorimme järkytti meitä lukiolaisia tivaamalla meiltä (pilke silmäkulmassa), että olimmeko muistaneet pyytää häneltä lupaa suunnittelemiemme kotibileiden järjestämiseen - siis 1960-luvulla! Seisoi kuulemma vielä tuon aikaisissa koululaeissa! Sitten meille luettiin lakia: "Järjestäjän" on saavuttava kouluun puoli tuntia ennen koulupäivän alkua ja lämmitettävä luokan kakluuni, pyyhittävä taulu ja siivotava luokka ym., ym. Ja toden totta - rehtorilta oli saatava lupa kotibileiden järjestämiseen!???! NO... aiotteko pyytää lupaa?

Hämmentyneinä, epäuskoisina ja mustelmilla olevan orastavan oikeudentajumme keskeltä taisimme pyytää luvan ... ja saimme sen. Muistelen, että keskustelimme rehtorimme kanssa ajan jo ohi ajaneesta lakipykälästä, sen mielekkyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Mitä se rehtorille kuuluu (uhosimme nuoruuden innolla) mitä teemme kouluajan ulkopuolella siviilissä, ja miten tuolloin käyttäydymme!? Näistä asioista keskustelimme - pitkään. Tapahtumalla oli kuulemma jokin persoonallisuutemme kypsymiseen liittyvä opetus, en nyt muista mikä.

KUUKAUDEN KYSYMYS 1

Uuden vuoden lupaukseni on esittää vuoden jokaiselle kuukaudelle uusi kysymys kasvatuksesta ja kehityksestä, oppimisesta ja opetuksesta, tiedoista, taidoista jne.

Kasvatuksen tavoista ja sisällöistä ei juuri koskaan ole ollut yksimielisyyttä, edes yhden kulttuurin sisällä. Mielenkiintoista olisi ymmärtää vastakkaisten näkemysten perusteluja ja näkökulmia sekä löytää yhteisiä kasvatusihanteita edellisistä huolimatta tai niistä johtuen.

Yksi ei näe eikä ymmärrä kaikkia näkökulmia. Osallistu siis omin kommentein ja vastauksin näiden kysymysten käsittelyyn tai ehdota omaa kasvatuskysymystäsi pohdittavaksi tässä blogissa!

TAMMIKUUN 2011 kysymys on:

Kuka tai mikä taho yhteiskunnassamme on paras päättämään mitä tai miten asioita koulussa lapsillemme opetetaan?

ARVON MEKIN ANSAITSEMME

Mutta minkä arvon? Kuka sen määrittelee? Kuka tai mikä taho sen SAA määritellä?

ARVOMUUTOKSEN AIKA

Olin tässä mennä perjantaina poikani sekä presidentti Halosen ja muutaman muun kanssa Säätytalolla parantamassa maailmaa – tai siis ainakin Suomea. Oikeastaan olin vain kuuntelemassa kun muut todistivat Suomalaisen työn liiton ja Woima-säätiön suorittaman arvotutkimuksen tulosten julkistamista.
Seminaarissa kuultiin presidentti Tarja Halosen, professori Markku Wileniuksen sekä Sitran yliasiamies Mikko Kososen alustukset tulevaisuuteen johdattavista arvoista. Arvotutkimuksen tarkoituksena oli ottaa selvää mitä suomalaiset ajattelevat Suomesta ja lisätä ymmärrystä siitä minkälaista yhteiskuntaa suomalaiset haluavat rakentaa, ja antaa aineksia Suomi-kuvan kehittämiseksi. Kansalaiset halutaan mukaan tuottamaan arvopohjaisia, kestäviä ratkaisuja kohti toivomaamme toimintakulttuuria.

Ihmiset toivoisivat, että heidän yksilöllisten arvojensa ja yhteiskunnassa vallitsevien arvojen välillä vallitsisi yhteys. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Tutkimus osoittaa, että ihmiset kokevat itselleen tärkeiden arvojen tulevan ohitetuksi yhteiskunnassamme. Barometrin tulokset kertovat että:

Suomi käy puolella teholla, resursseja heitetään hukkaan vanhoilla yhteiskunnallisilla rakenteilla ja työttömyydellä
Ihmisillä on kuitenkin vahva sosiaalinen omatunto. He ovat valmiita toimimaan vanhusten, lasten ja vähäosaisten huolehtimiseksi.
Ihmisillä on halu vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin, mutta nykydemokratian malli ei anna siihen mahdollisuuksia.

Seminaarin alustajat ja panelistit katsoivat, että päättäjiltä, poliitikoilta ja virkamiehiltä ei kannata odottaa ratkaisuja ongelmiimme ylhäältä päin. Aktiivisuuden on välttämättä noustava ruohonjuuritasolta uudenlaisen ajattelutavan muodossa. Vanhat ideat ja toimintamallit eivät enää pure. Tällaisessa kääntöpisteessä, jossa vanha järjestelmä koetaan halvaantuneeksi, keskeisiksi kysymyksiksi muodostuvat:
Ihmisarvoinen elämä – mitä se olisi?
Oikeus työhön. Onko sitä?
Elämmekö luonnon ehdoilla – vai sen kustannuksella?
Kasvua? Entä minkälaista kasvua?
Toimiiko demokratia yhteiskunnassamme – oikeasti?

Kansalaisten toivearvolista viittasi tarpeeseen siirtyä teollisen kasvun yhteiskunnasta kohti elämää ylläpitävää yhteiskuntaa. Itse ilmaisisin asian ”informaatioyhteiskunnasta kohti transformaatioyhteiskuntaa”, sillä katson, että onnellisempaan tulevaisuuteen menemme ainoastaan ajatustottumuksiamme ja arvopohjiamme muuttamalla – todellisella transformaatiolla (jota muuten aikoinaan kutsuttiin sivistykseksi [Bildung]). Ja katsokaas – nykyiseen tapaamme ajatella asioita ja nykyisiin arvokäsityksiimme päädyimme tietynlaisen kasvatuksen tuloksena. Uuteen tapaan ajatella asioita ja uusiin arvokäsityksiin pääsemme uudenlaisen kasvatuksen myötä!

KARSASTUSTA

Miksi henkisyyttä "karsastetaan" niin paljon ajassamme ja kulttuurissamme? Onhan koko kulttuuri ymmärrettävissä juuri parhaiten ihmisen hengenelämän tuotoksena. Räikein ja kiivain vastustus tulee juuri modernin hengenelämän kirkkaimman kärjen - tieteen taholta. Tieteen, jonka itseymmärrys juontaa amerikkalaisesta "science"-termin kapeasta tulkinnasta tarkoittaen lähinnä luonnontieteitä.

Onko meillä vallalla virheellinen tiedekäsitys kun tiedeyhteisö joutuu kieltämään oman olemassaolonsa perusteet ja kiihkoilemaan demarkaatiolinjojen oikeista paikoista kuvittelemiensa vihollisten kanssa, ikään kuin yhtenä uskonlahkona muiden joukossa.

Ehkä vika on juuri siinä, että käsite "henkisyys" ymmärretään akateemisessa maailmassa vanhan menneisyyteen kuuluvan mielikuvan mukaisesti "uskonnollisuutena" ja "uskontoihin" kuuluvana. Ikään kuin eläisimme edelleen keskiajan loppua ja uuden ajan alkua, jolloin eurooppalaisessa kulttuurissa selvitettiin kirkon edustaman hengenelämän ja maallistuneen tieteellisen hengenelämän välejä. Edelleen tänä päivänä tiedeyhteisön silmät katsovat "eri suuntiin" kun halutaan pesäeroa "tieteellisyydelle" ja "henkisyydelle". Sama katseen karsastus ilmenee usein (ei aina) tiedeyhteisön sisällä luonnontieteilijöillä humanististen tieteiden suhteen. Hengentieteet (Geisteswissenschaften) kuten historiatieteet, kielitieteet, kirjallisuus ym. (jopa filosofia) eivät ole mitään oikeata tiedettä. Todellista tieteellisyyttä edustaa fysiikka mittaamisen, kvantifioinnin ja matematisoinnin periaatteineen.

Milloinka akateemisiin opintoihin saadaan takaisin oman tieteenalan perusteelliset tieteenfilosofiset opinnot, jotta näiltä tieteen yksisilmäisiltä "kykloopeilta" vältyttäisiin. Jos nimittäin karsastaa, ei voi sanoa näkevänsä todellisuutta "laajemmin" tai "useammasta näkökulmasta". Kyllä siinä toinen silmä silloin vain dominoi. Yksisilmäistä sellainen tieteellisyys sanoisin minä.