Meillä Suomessa tehdään politiikkaa. On hallituspolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, tiedepolitiikkaa, talouspolitiikkaa jne. Nyt on vielä EU-politiikkaa, johon kaikki kotitekoinen politiikka pitää sovitella. Tavattoman tärkeitä asioita (varsinkin talouspolitiikka). Ja kaikki tärkeät tapahtumat Suomessa pyörivät tämän poliittisen hyörinnän ympärillä. Ainakin niin meille päivittäin vakuutellaan tiedotusvälineissä.
Katsotaanpas... presidentillä ja pääministerillä jotakin nokkapokkaa valtaoikeuksista EU-asioissa, mutta Taxell hoitaa asiaa. Talousasioissa taas kevät on lakkojen aikaa enkä tarkoita niitä marjoja; energiateollisuuden työehtosopimusten jumittuminen saattaa nimittäin johtaa sähkön ja kaukolämmön jakeluongelmiin, kuulemma. Huonoa työvoimapolitiikkaa ja huono asia meille kuluttajille, jotka jo nyt värjöttelemme lumen ja kylmän keskellä. Matkalaukkuvuoret kasautuvat Finnairilla kun laukunheittäjät boikotoivat liukuhihnoja, syynä ratkaisut henkilöstö- / talouspolitiikassa. Uudet puuliikenteelle rakennetut rautatielinjat lojuvat maastossa käyttämättöminä koska VR:n talouslaskelmat eivät tue hankkeen kannattavuutta (todetaan nyt kun hanke on jo toteutettu). Alueellinen talouspolitiikka ajaa yli kansallisen suunnittelupolitiikan. Puuta roudataan itärajalta kiskojen sijasta nyt rekkarallina - jos roudataan, AKT kun on menossa lakkoon.
Entäs sitten kun valtakunnan tosi-radion demarijohtaja Jungner saa potkut poliittisen kämänöinnin seurauksena (ei siis ehkä Jungnerin aiheuttaman). Tapauksen uutisoinnissa keskitytään potkut saaneen henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja pettymyksen tunteisiin. Politiikka onkin likaista peliä, jossa kärsijänä on yksilö – kuka tahansa meistä. Helppoa hommaa ei ole ”kirkollispolitiikkakaan”. HS-raati päätyi nimittäin helmikuussa toteamaan, että kirkko on hylännyt Jeesuksen opit. Hoida nyt sitten tällaisella julkisuus-imagolla sielunpaimenen tehtäviä! ”Urheilupolitiikassakin” lienee jotain mätää, kun suomalaiset eivät menesty olympialaisissa. Urheilupomoilta ja valmentajilta tivataan nyt vastauksia ja päitä vaaditaan vadille. Syyllisiä on löydettävä huonolle menestykselle, kansaa on ikäänkuin petetty kun luvattua kahtatoista mitalia ei olekaan tulossa. Jopa presidentiltä on tiedusteltu syitä moiseen ”valtiopetokseen”. Halonen tosin välttää syyttävän sormen heristelyn ja ilmaisee luottamuksensa suomalaiseen urheiluun - kaikesta huolimatta - ja toteaa että: ”Päivä se on huomennakin!” A vot - politiikkaa parhaimmillaan! Kaikki muu poliittinen toiminta näyttääkin sitten tuovan vain kurjuutta.
Mitä ihmettä on vikana suomalaisessa poliittisessa elämässä? Hämärästi muistelen, että politiikka tarkoittaa ”yhteisten asioiden hoitamista”, ”yhteisen tulevaisuuden suunnittelua”! Mielekäs periaate, jo antiikista tuttu. Luodaan mahdollisimman hyvää ihmisten maailmaa! Miksi sitten juuri meillä ihmisillä näyttää menevän huonosti, vaikka juuri ihmisten asioihin niin paljon panostetaan?
Wikipedia tietää valistaa politiikan tutkija Kari Palosen suulla, että politiikkaa on siellä, missä voidaan tehdä toisin. Ihmisten toiminta muuttuu poliittiseksi silloin kun on tehtävä ratkaisuja kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Ergo – jos asiat voidaan tehdä toisin, ja jos juuri politiikkaa on se, että voimme valita eri vaihtoehtojen välillä, eikö silloin JÄRKEVÄÄ politiikkaa olisi sellainen, missä meneteltäisiin aivan toisin kuin mitä tänä päivänä tapahtuu. Jos kerran tämän päivän poliittiset traditiot vain kurjistavat elämäämme, luovutaan niistä!
Kun tänään lastemme ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta suunnitellaan talouspoliittisista lähtökohdista käsin globaalin markkinatalouden ehdoilla, jonka juoksupojiksi tiede- , sosiaali- yhteiskunta- ynnä muut politiikat on alistettu, käännetään tilanne ympäri ja asetetaan kasvatuspolitiikka kaiken perustaksi. Kasvatuksen päämäärähän on sama kuin ihmisen päämäärä. Ihmiskunnan hyvän idea sisältyy jo implisiittisesti kasvatuksen ideaan. Alistetaan muut politiikat tälle kaikkien politiikkojen äidille – kasvatukselle. Otetaan yhteiskunnan ja yhteisöelämän arvoiksi kasvatuksen arvot ja suunnitellaan lainsäädäntö uusiksi näistä lähtökohdista käsin. Alistetaan talous ihmisyydelle, unohdetaan markkinaegoismin aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ja siirrytään eteenpäin. ”Päivä se on huomennakin!” Kuka aloittaa? Vanhanen? Halonen? Joku muu? Haloo!!!
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
tiistai 9. helmikuuta 2010
MIHIN KULTTUURIAMME VIEDÄÄN?
Palaan vielä Lauri Rauhalan uutuuskirjaan Henkinen Ihminen, jota lueskelen iltojeni ratoksi. Tunnen Rauhalan ajattelua jossakin määrin jo vuosien takaa ja tiedän, että hänen ihmisen olemusta käsittelevät teoksensa aina ovat sisältäneet yhteiskuntamme ja kulttuurin suuntaa sivuavia teemoja. Nyt esillä oleva teos kuitenkin kertoo selkeimmin sellaisesta Rauhalasta, josta haluaisin käyttää nimitystä ”yhteiskunnallinen vaikuttaja” ja ”suunnannäyttäjä”.
Rauhala ei säästele kulttuurimme lähimenneisyyttä sanoessaan, että paljolti luonnontieteisiin ja tekniikkaan liittoutuneet looginen positivismi ja analyyttinen filosofia ovat maassamme aiheuttaneet sen, että olemme saaneet juuri sellaisen yhteiskunnan, jonka olemme ansainneet. Nimittäin kulttuuri- ja yhteiskuntailmaston, jota nämä suuntaukset tieteellisyyden nimissä pyrkivät banalisoimaan ja homogenisoimaan (lue hegemonisoimaan). Ne ovat luoneet yhteiskuntaamme ajatustottumuksia ja arvoasenteita, jotka vähättelevät niitä humanismin ja ikuisen filosofian (philosophia perennis) sisältämiä kulttuuriarvoja, jotka ovat keskeisiä esimerkiksi kasvatuksessa. Ikuinen filosofia ei Rauhalan mukaan tarjoa vastauksia vaan yhä uudelleen jokaisena aikakautena sellaisia perimmäisiä kysymyksiä, joihin ei ehkä koskaan ole odotettavissakaan lopullisia vastauksia.
Rauhala toteaa, että loogisen empirismin keskeinen johtoaate oli uudistaa ensin filosofia. Tätä tavoiteltiin yrityksillä karkottaa siitä kaikki metafysiikka ja siten myös philosophia perennis, rajoittaa se pelkästään kielen loogiseksi analyysiksi. Näillä uudistuspyrkimyksillä filosofiasta haluttiin tehdä pelkkä reaalitieteiden palvelija. Matemaattis-kvantitatiiviset menetelmät tuotiin myös sellaisille ihmistutkimuksen alueille kuten psykologiaan, johon ne Rauhalan mukaan soveltuvat huonosti tämän tutkimusalan perusluonteen johdosta. Rauhala toteaa edelleen, että analyyttisen filosofian monet edustajat asettavat sen ylläpitämät tieteellisyyden kriteerit ehdoitta kaiken tieteellisen järjellisyyden mitaksi. Humanistiset tieteet perinteisissä toimintamuodoissaan ovat tällöin vain epätiedettä.
Joitakin merkkejä filosofisen ilmaston muutoksesta on Rauhalan mukaan havaittavissa meillä Suomessakin. Esimerkkinä Rauhala mainitsee Georg Herik von Wrightin, joka useissa viimeisissä esseekokoelmissaan on sanoutunut irti vuosisadan pääfilosofioiden yksipuolisuuksista ja lähestyy niissä ikuisen filosofian teemoja. Myös Sven Krohnin aikoinaan Turkuun perustama mannermaisen filosofian sillanpääasema on Rauhalan mukaan elpynyt Tampereen yliopistossa ja Tampereen fenomenologisessa keskuksessa, jonka käynnistäjänä on toiminut erityisesti professori Juha Varto. Rauhala kirjoittaa: ”Kaiken kaikkiaan on nähtävissä pientä kajastusta siitä, että olemme Suomessakin murtautumassa ulos angloamerikkalaisen filosofian umpiosta, johon toisen maailmansodan jälkeen olimme ajautuneet.”
Taidanpa jatkossakin kirjoitella Lauri Rauhalan kirjasta lisää. Henkinen ihmisessä on teema, jota ei kulttuurissamme vielä ole käsitelty liikaa. Ja kuten kummipoikani aikoinaan minulle opetti: ”Liika ei ole koskaan pahasta!”
Rauhala ei säästele kulttuurimme lähimenneisyyttä sanoessaan, että paljolti luonnontieteisiin ja tekniikkaan liittoutuneet looginen positivismi ja analyyttinen filosofia ovat maassamme aiheuttaneet sen, että olemme saaneet juuri sellaisen yhteiskunnan, jonka olemme ansainneet. Nimittäin kulttuuri- ja yhteiskuntailmaston, jota nämä suuntaukset tieteellisyyden nimissä pyrkivät banalisoimaan ja homogenisoimaan (lue hegemonisoimaan). Ne ovat luoneet yhteiskuntaamme ajatustottumuksia ja arvoasenteita, jotka vähättelevät niitä humanismin ja ikuisen filosofian (philosophia perennis) sisältämiä kulttuuriarvoja, jotka ovat keskeisiä esimerkiksi kasvatuksessa. Ikuinen filosofia ei Rauhalan mukaan tarjoa vastauksia vaan yhä uudelleen jokaisena aikakautena sellaisia perimmäisiä kysymyksiä, joihin ei ehkä koskaan ole odotettavissakaan lopullisia vastauksia.
Rauhala toteaa, että loogisen empirismin keskeinen johtoaate oli uudistaa ensin filosofia. Tätä tavoiteltiin yrityksillä karkottaa siitä kaikki metafysiikka ja siten myös philosophia perennis, rajoittaa se pelkästään kielen loogiseksi analyysiksi. Näillä uudistuspyrkimyksillä filosofiasta haluttiin tehdä pelkkä reaalitieteiden palvelija. Matemaattis-kvantitatiiviset menetelmät tuotiin myös sellaisille ihmistutkimuksen alueille kuten psykologiaan, johon ne Rauhalan mukaan soveltuvat huonosti tämän tutkimusalan perusluonteen johdosta. Rauhala toteaa edelleen, että analyyttisen filosofian monet edustajat asettavat sen ylläpitämät tieteellisyyden kriteerit ehdoitta kaiken tieteellisen järjellisyyden mitaksi. Humanistiset tieteet perinteisissä toimintamuodoissaan ovat tällöin vain epätiedettä.
Joitakin merkkejä filosofisen ilmaston muutoksesta on Rauhalan mukaan havaittavissa meillä Suomessakin. Esimerkkinä Rauhala mainitsee Georg Herik von Wrightin, joka useissa viimeisissä esseekokoelmissaan on sanoutunut irti vuosisadan pääfilosofioiden yksipuolisuuksista ja lähestyy niissä ikuisen filosofian teemoja. Myös Sven Krohnin aikoinaan Turkuun perustama mannermaisen filosofian sillanpääasema on Rauhalan mukaan elpynyt Tampereen yliopistossa ja Tampereen fenomenologisessa keskuksessa, jonka käynnistäjänä on toiminut erityisesti professori Juha Varto. Rauhala kirjoittaa: ”Kaiken kaikkiaan on nähtävissä pientä kajastusta siitä, että olemme Suomessakin murtautumassa ulos angloamerikkalaisen filosofian umpiosta, johon toisen maailmansodan jälkeen olimme ajautuneet.”
Taidanpa jatkossakin kirjoitella Lauri Rauhalan kirjasta lisää. Henkinen ihmisessä on teema, jota ei kulttuurissamme vielä ole käsitelty liikaa. Ja kuten kummipoikani aikoinaan minulle opetti: ”Liika ei ole koskaan pahasta!”
torstai 28. tammikuuta 2010
OPPIA IKÄ KAIKKI
Tänä päivänä oppia saadaan kouluista ja yliopistoista. Jotkut ovat ajatelleet, että muuta oppia ei maailmassa olekaan kuin virallisissa koulutusohjelmissa saatava. Onneksi viime aikojen trendit viittaavat siihen, että muutakin oppimista jo arvostetaan ja joskus hyväksiluetaan esimerkiksi akateemisissa koulutusohjelmissa. Tietoja ja taitoja voi kartuttaa myös esimerkkiä seuraamalla ja jäljitellen tekemällä, johon vanha mestari - kisälli -opetus perustui.
Elinikäisen oppimisen käsite avautuu ehkä parhaiten kuitenkin elämänkoulun ajatuksen yhteydessä. Koko elämä voidaan nähdä oppimiskenttänä, jossa yksilö kartuttaa tietojaan ja taitojaan elämänsä tarjoamissa tehtävissä ja mahdollisuuksissa. Virallisia koulutusohjelmia toki tarvitaan, mutta mikään teoreettinen oppi ei korvaa elämänkokemusta. Yhdessä ne voivat muodostaa tukevan perustan inhimilliselle ja ammatilliselle kasvulle.
Oppi kasvaa iän karttuessa. Vanha kansanviisaus tiesi tämän. Vai mitä mieltä olette näistä letkautuksista koskien nuoren ja vanhan ihmisen tietämisiä:
- Vanhuus ei anna järkeä, mutta opettaa kyllä hiljaa kävelemään.
- Kyllä aikaa on, mutta ikä loppuu.
- Et sinä viälä tiärä kun urvut, ja lepästä nekin.
- Varhaanen vasikan tanssi on harvoon hyväksi.*
- Nuaren miähen mieli holjuu kuin vesi purtilossa.
- Mitäs nuar mies akalla tekee, kun ei ole lapsiakaan!
Tästä viimeisestä en ole ihan varma liittyykö se vanhan kansan biologian vai sosiologis-yhteiskunnalliseen tietämykseen! :-)
* Vasikantanssin käsitteen opin varusmiespalvelun yhteydessä kun kenttäsulkeisissa kersanttimme huusi meille naama punaisena, että "Johan työ otatta sivuaskeleita kuin tanssiva vasikka kevätniityllä".
Lisää letkautuksia Tarja Pullin toimittamassa kirjassa Koko perheen kansanviisaus (2002), josta yllä olevat elämänviisaudet olen muistin varaisesti siteerannut.
Elinikäisen oppimisen käsite avautuu ehkä parhaiten kuitenkin elämänkoulun ajatuksen yhteydessä. Koko elämä voidaan nähdä oppimiskenttänä, jossa yksilö kartuttaa tietojaan ja taitojaan elämänsä tarjoamissa tehtävissä ja mahdollisuuksissa. Virallisia koulutusohjelmia toki tarvitaan, mutta mikään teoreettinen oppi ei korvaa elämänkokemusta. Yhdessä ne voivat muodostaa tukevan perustan inhimilliselle ja ammatilliselle kasvulle.
Oppi kasvaa iän karttuessa. Vanha kansanviisaus tiesi tämän. Vai mitä mieltä olette näistä letkautuksista koskien nuoren ja vanhan ihmisen tietämisiä:
- Vanhuus ei anna järkeä, mutta opettaa kyllä hiljaa kävelemään.
- Kyllä aikaa on, mutta ikä loppuu.
- Et sinä viälä tiärä kun urvut, ja lepästä nekin.
- Varhaanen vasikan tanssi on harvoon hyväksi.*
- Nuaren miähen mieli holjuu kuin vesi purtilossa.
- Mitäs nuar mies akalla tekee, kun ei ole lapsiakaan!
Tästä viimeisestä en ole ihan varma liittyykö se vanhan kansan biologian vai sosiologis-yhteiskunnalliseen tietämykseen! :-)
* Vasikantanssin käsitteen opin varusmiespalvelun yhteydessä kun kenttäsulkeisissa kersanttimme huusi meille naama punaisena, että "Johan työ otatta sivuaskeleita kuin tanssiva vasikka kevätniityllä".
Lisää letkautuksia Tarja Pullin toimittamassa kirjassa Koko perheen kansanviisaus (2002), josta yllä olevat elämänviisaudet olen muistin varaisesti siteerannut.
perjantai 15. tammikuuta 2010
HENGESTÄ ASIAA
Emeritusprofessori Lauri Rauhala on jälleen julkaissut uuden kirjan, tällä kertaa otsikolla: Henkinen ihminen.
Tältä korkeaan ikään ehtineeltä ihmisen arvoituksen tutkijalta olemme tottuneet näkemään uuden julkaisun aina muutaman vuoden välein, mutta en voi olla ilmaisematta hämmästystäni lukiessani nyt tätä hänen viimeisintä kirjaansa; miten vielä 95-vuotiaanakin Rauhalan pohdinta on kristallinkirkasta ja mahdollisesti syvällisintä hänen tuotannossaan ja vielä ajallemme niinkin erikoisesta aiheesta kuin ihmisen henkisyys. Mistä ihmeestä hän saa kaiken tämän inspiraationsa!
Rauhalan esittämä hengen kulku kautta historian hämmentää perusteellisuudellaan. Hän on ottanut tehtäväkseen tuoda nykyajan hämärään ja mielestään usein sekavaankin käsitykseen hengestä ja henkisestä uudenlaista selkeyttä ja ilmaisun täsmällisyyttä. Sitä hän tekee käymällä läpi hengen käsitteen historiaa lähtien liikkeelle antiikin filosofiasta ja muinaisten uskontojen käsityksistä aina nykyajan psykologisiin ja tieteellisiin ja toisaalta enemmän new age-vaikutteisiin näkemyksiin henkisyydestä.
Henkinen ilmenee ihmisessä Rauhalan mukaan kaksinaisella tavalla. Toisaalta länsimaisessa filosofiassa aina arvostettuna järjellisyytenä, jolla ihmisen on mahdollista kurottautua yleiseen sekä tiedon että arvojen maailmassa. Toisaalta henkinen ilmenee ihmisessä yksilöllisellä, persoonallisella tavalla, joka tekee ihmiselle mahdolliseksi arvioida miten ideaalina ja ihanteena tavoitettava yleinen on toteutunut ihmisen omassa persoonallisessa, yksilöllisessä todellisuudessa. Se mahdollistaa ihmisessä sen tajunnallisuuden erityispiirteen toteutumisen, jota kutsumme itsetiedostukseksi.
Henkinen ilmenee ihmisessä tiedollisen lisäksi siten myös omaan sisäiseen todellisuuteen kohdistuvana arvotajuntana ja vasta tämä tekee ihmisestä eettisen subjektin, vastuullisen persoonan. Rauhala toteaa, että biologisen elämän kannalta henkiset toiminnot ovat yleensä tarpeettomia, jopa haitallisia. Samoin suuntautuminen totuuteen ja eettisyyteen on ihmisen biologian kannalta tarpeetonta tuhlausta. Silti henkinen ilmenee meissä ihanteina ja ideaaleina, moraalisena tahtona, jonka voimme tunnistaa itsessämme ”omanatuntona”.
Rauhalan mukaan länsimaisessa kulttuurissa korostettu yleisen järkitiedon arvostus ei takaa yksilön persoonallista eikä myöskään kulttuurin yleistä kehittymistä.”Yleistämiseen hoputtamisen sijasta on ennemminkin vihellettävä peli pysähdyksiin ja kehotettava ihmistä tutkimaan sisäistä yksilöitynyttä henkistä tilaansa.”
95-vuotiaana on mahdollista sanoa suoraan, mitä ajattelee. Näin Rauhala: ”Länsimainen filosofinen keskustelu ihmisen henkisestä olemuspuolesta heijastelee täällä kulttuurissa yleensä vallitsevia näkemyksiä ihmisestä... Luonteenomaista niissä on kaikenlainen massoittaminen, joukkoliikkeiden suosiminen, yleisen mielipiteen tähdentäminen, keskiarvoihmisen asettaminen ohjeelliseksi normiksi, pinnallisen sosiaalisuuden arvostaminen, hiljaisuudella, yksinolemisella ja itsetutkistelulla peloittelu, yksilöllisyyden vähättely (jopa tuomitseminen) ja niin edelleen. Paradoksaalisesti tuloksena ei kuitenkaan ole ollut ihmisten keskeisen aidon sosiaalisuuden ja rakkauden vahvistaminen, vaan päinvastoin kasvava egoismi, lisääntynyt piittaamattomuus yhteisestä hyvästä ja inhimillisyyden häikäilemätön loukkaaminen erilaisissa rikollisuuden muodoissa ynnä muu epäsosiaalisuus.”
Taidanpa lopetella tähän. Lukekaa Rauhalan kirja! Aluksi ihmettelin mistä hän saa kaiken inspiraationsa. Itse asiassa en sitä oikeastaan niin ihmettele. Terveisiä vaan Esterille!
Tältä korkeaan ikään ehtineeltä ihmisen arvoituksen tutkijalta olemme tottuneet näkemään uuden julkaisun aina muutaman vuoden välein, mutta en voi olla ilmaisematta hämmästystäni lukiessani nyt tätä hänen viimeisintä kirjaansa; miten vielä 95-vuotiaanakin Rauhalan pohdinta on kristallinkirkasta ja mahdollisesti syvällisintä hänen tuotannossaan ja vielä ajallemme niinkin erikoisesta aiheesta kuin ihmisen henkisyys. Mistä ihmeestä hän saa kaiken tämän inspiraationsa!
Rauhalan esittämä hengen kulku kautta historian hämmentää perusteellisuudellaan. Hän on ottanut tehtäväkseen tuoda nykyajan hämärään ja mielestään usein sekavaankin käsitykseen hengestä ja henkisestä uudenlaista selkeyttä ja ilmaisun täsmällisyyttä. Sitä hän tekee käymällä läpi hengen käsitteen historiaa lähtien liikkeelle antiikin filosofiasta ja muinaisten uskontojen käsityksistä aina nykyajan psykologisiin ja tieteellisiin ja toisaalta enemmän new age-vaikutteisiin näkemyksiin henkisyydestä.
Henkinen ilmenee ihmisessä Rauhalan mukaan kaksinaisella tavalla. Toisaalta länsimaisessa filosofiassa aina arvostettuna järjellisyytenä, jolla ihmisen on mahdollista kurottautua yleiseen sekä tiedon että arvojen maailmassa. Toisaalta henkinen ilmenee ihmisessä yksilöllisellä, persoonallisella tavalla, joka tekee ihmiselle mahdolliseksi arvioida miten ideaalina ja ihanteena tavoitettava yleinen on toteutunut ihmisen omassa persoonallisessa, yksilöllisessä todellisuudessa. Se mahdollistaa ihmisessä sen tajunnallisuuden erityispiirteen toteutumisen, jota kutsumme itsetiedostukseksi.
Henkinen ilmenee ihmisessä tiedollisen lisäksi siten myös omaan sisäiseen todellisuuteen kohdistuvana arvotajuntana ja vasta tämä tekee ihmisestä eettisen subjektin, vastuullisen persoonan. Rauhala toteaa, että biologisen elämän kannalta henkiset toiminnot ovat yleensä tarpeettomia, jopa haitallisia. Samoin suuntautuminen totuuteen ja eettisyyteen on ihmisen biologian kannalta tarpeetonta tuhlausta. Silti henkinen ilmenee meissä ihanteina ja ideaaleina, moraalisena tahtona, jonka voimme tunnistaa itsessämme ”omanatuntona”.
Rauhalan mukaan länsimaisessa kulttuurissa korostettu yleisen järkitiedon arvostus ei takaa yksilön persoonallista eikä myöskään kulttuurin yleistä kehittymistä.”Yleistämiseen hoputtamisen sijasta on ennemminkin vihellettävä peli pysähdyksiin ja kehotettava ihmistä tutkimaan sisäistä yksilöitynyttä henkistä tilaansa.”
95-vuotiaana on mahdollista sanoa suoraan, mitä ajattelee. Näin Rauhala: ”Länsimainen filosofinen keskustelu ihmisen henkisestä olemuspuolesta heijastelee täällä kulttuurissa yleensä vallitsevia näkemyksiä ihmisestä... Luonteenomaista niissä on kaikenlainen massoittaminen, joukkoliikkeiden suosiminen, yleisen mielipiteen tähdentäminen, keskiarvoihmisen asettaminen ohjeelliseksi normiksi, pinnallisen sosiaalisuuden arvostaminen, hiljaisuudella, yksinolemisella ja itsetutkistelulla peloittelu, yksilöllisyyden vähättely (jopa tuomitseminen) ja niin edelleen. Paradoksaalisesti tuloksena ei kuitenkaan ole ollut ihmisten keskeisen aidon sosiaalisuuden ja rakkauden vahvistaminen, vaan päinvastoin kasvava egoismi, lisääntynyt piittaamattomuus yhteisestä hyvästä ja inhimillisyyden häikäilemätön loukkaaminen erilaisissa rikollisuuden muodoissa ynnä muu epäsosiaalisuus.”
Taidanpa lopetella tähän. Lukekaa Rauhalan kirja! Aluksi ihmettelin mistä hän saa kaiken inspiraationsa. Itse asiassa en sitä oikeastaan niin ihmettele. Terveisiä vaan Esterille!
maanantai 11. tammikuuta 2010
PUTKET JÄÄSSÄ
Joululomalla on meille tuttua mökin vesijohtoputkien jäätyminen. Ensimmäisenä lomapäivänä yleensä sulatellaan putkia ja lämmitellään tupaa oleskelukuntoon.
Työt korkeakoulussamme alkoivat tänään. Ennen kuin ehdimme työpaikalle soi puhelin ja huoltomies ilmoitti, että myös täällä olivat putket jäätyneet. Ei tule vettä, ja elämä ilman vettä on "kuivaa". Nyt ovat onneksi taas sulia ... putket.
Törmäsin tässä mennä iltana ruotsinkieliseen televisio-ohjelmaan, jossa nuori nainen todisteli tieteen saavutuksia aivotutkimuksen alalla. Oli kuulemma nyt selvitetty rakastumisen kemiat. Dopamiinin ja muiden keskushermoston välittäjä- ja estäjäaineiden vaikutusta koko touhu. Jos välittäjäaineita ei hermoputkissa synny, ei rakkaus kulje, on ihmiselläkin silloin putket jäässä. Saa toiselta vain "viileää" kohtelua. Jos oikein ymmärsin, ohjelmassa jotenkin lupailtiin, että tulevaisuudessa voitaisiin ihmisten rakkaushuolet hoidella lääkkeillä. Hieman tuo epäilyttää... Taidamme vaimon kanssa pitäytyä vain vanhanaikaisiin konsteihin ja hoitaa suhdettamme sulatellen hermoputkia perinteisellä inhimillisellä lämmöllä.
Työt korkeakoulussamme alkoivat tänään. Ennen kuin ehdimme työpaikalle soi puhelin ja huoltomies ilmoitti, että myös täällä olivat putket jäätyneet. Ei tule vettä, ja elämä ilman vettä on "kuivaa". Nyt ovat onneksi taas sulia ... putket.
Törmäsin tässä mennä iltana ruotsinkieliseen televisio-ohjelmaan, jossa nuori nainen todisteli tieteen saavutuksia aivotutkimuksen alalla. Oli kuulemma nyt selvitetty rakastumisen kemiat. Dopamiinin ja muiden keskushermoston välittäjä- ja estäjäaineiden vaikutusta koko touhu. Jos välittäjäaineita ei hermoputkissa synny, ei rakkaus kulje, on ihmiselläkin silloin putket jäässä. Saa toiselta vain "viileää" kohtelua. Jos oikein ymmärsin, ohjelmassa jotenkin lupailtiin, että tulevaisuudessa voitaisiin ihmisten rakkaushuolet hoidella lääkkeillä. Hieman tuo epäilyttää... Taidamme vaimon kanssa pitäytyä vain vanhanaikaisiin konsteihin ja hoitaa suhdettamme sulatellen hermoputkia perinteisellä inhimillisellä lämmöllä.
perjantai 8. tammikuuta 2010
TALVIMAISEMIA
Joulun jälkeistä ja uuden vuoden aikaa vietämme perheeni kanssa usein mökillä lounaissaaristossa. Juhlapäivien aterioita on mukava sulatella kävelyreissuilla vaimon kanssa lumisessa erämäämaisemassa tai metsässä puunkaatosouvissa pojan kanssa. Halonhakkuu on oma lempiharrastukseni mökillä ja paras rentoutumiskeino kiireeseen, mitä tiedän.
UNIVERSITAS UUDISTUU (?)
Aalto-yliopisto avattiin suurella haloolla. Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin Kauppakorkeakoulu yhdistivät voimansa ja julistivat pyrkivänsä yhdeksi maailman kärkiyliopistoksi vuoteen 2020 mennessä. Joku koiranleuka jo ehätti julkisuudessa toteamaan, että kun yhdistetään laadultaan kolme keskivertoa, ei saada yhtä erinomaista!
Kyseiset korkeakoulut eivät toki ole laadullisesti surkimuksia jos eivät nyt vielä (omien kommenttiensa mukaan) alansa huippujakaan maailmassa. Voidakseen toteuttaa haasteellisen tavoitteensa, Aalto-yliopiston on kuitenkin löydettävä jokin uusi näkökulma olemassaoloonsa. Vanhat konstit eivät tulevaisuuteen ehkä riitä. Entisen jatkaminen on entisen jatkamista, vaikka sitä tehtäisiin kolmisin ja kädestä pitäen.
Mahdollisuuksia uuteen on olemassa. Säätiöpohjaisuus antaa ehkä rahoitusmahdollisuuksia, joita ei aikaisemmin ollut olemassa. Myös ajatus teknisten tieteiden ja taiteiden yhdistämisestä liiketaloudelliseen tietämykseen vaikuttaa dynaamiselta konseptilta. Silti – jos tämä konsepti alistetaan pelkästään markkinatalouden intresseille ei seurauksena voi olla muuta kuin lisää ja tehokkaammin tuotettua ja markkinoitua krääsää maailmaan ja mitäs uutta se muka olisi?
Tässä siis viesti uuden Aalto-yliopiston tekijöille: tehkää jotain todella uutta ja uuden tulevaisuuden arvoista! Nyt teillä on siihen tilaisuus. Ottakaa tehtäväksenne kehittää opiskelijoissanne sellaisia kykyjä ja kapasiteetteja, jotka tähtäävät arvokkaamman inhimillisen tulevaisuuden rakentamiseen eikä vain design-huipputekniikan muodostaman jätevuoren kasvattamiseen. Se meillä jo on!
Kyseiset korkeakoulut eivät toki ole laadullisesti surkimuksia jos eivät nyt vielä (omien kommenttiensa mukaan) alansa huippujakaan maailmassa. Voidakseen toteuttaa haasteellisen tavoitteensa, Aalto-yliopiston on kuitenkin löydettävä jokin uusi näkökulma olemassaoloonsa. Vanhat konstit eivät tulevaisuuteen ehkä riitä. Entisen jatkaminen on entisen jatkamista, vaikka sitä tehtäisiin kolmisin ja kädestä pitäen.
Mahdollisuuksia uuteen on olemassa. Säätiöpohjaisuus antaa ehkä rahoitusmahdollisuuksia, joita ei aikaisemmin ollut olemassa. Myös ajatus teknisten tieteiden ja taiteiden yhdistämisestä liiketaloudelliseen tietämykseen vaikuttaa dynaamiselta konseptilta. Silti – jos tämä konsepti alistetaan pelkästään markkinatalouden intresseille ei seurauksena voi olla muuta kuin lisää ja tehokkaammin tuotettua ja markkinoitua krääsää maailmaan ja mitäs uutta se muka olisi?
Tässä siis viesti uuden Aalto-yliopiston tekijöille: tehkää jotain todella uutta ja uuden tulevaisuuden arvoista! Nyt teillä on siihen tilaisuus. Ottakaa tehtäväksenne kehittää opiskelijoissanne sellaisia kykyjä ja kapasiteetteja, jotka tähtäävät arvokkaamman inhimillisen tulevaisuuden rakentamiseen eikä vain design-huipputekniikan muodostaman jätevuoren kasvattamiseen. Se meillä jo on!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
