SEARCHING FOR THE IDEA OF MAN
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veli-Matti Värri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veli-Matti Värri. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. joulukuuta 2009

ZEUKSEN SALAMA


”Aikamme haasteet ovat pedagogisia!” Tampereen yliopiston opettajakoulutuslaitoksen johtajan, professori Veli-Matti Värrin avajaispuheen sanat Hämeenlinnan yksikön 90-vuotisjuhlassa syksyllä iskivät kuulijakunnan tajuntaan kuin Zeuksen salama. ”Kasvatuksen tärkein tehtävä on ihmisen sivistäminen eettisesti toimintakykyiseksi persoonaksi, moraalisubjektiksi. … Viime kädessä kasvatuksessa otetaan kantaa siihen, mitä ja millainen ihminen on, mitä pidämme ihmisen kasvussa arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena, ja millä perusteilla ja mistä lähteistä tämä arvokas määrittyy. Kasvatuksen päämäärä puolestaan edellyttää käsitystä siitä, millainen on arvokas ihmiselämä”.

Professori Värri totesi, että kaikkina aikoina kasvatusta on pyritty käyttämään välineenä ja sopeuttamisen keinona kulloisenkin ideologisen hegemonian mukaisesti, milloin uskonnon, poliittisen ideologian tai talouden nimissä. Värrin mukaan Suomessa yhteiskuntaa lähdettiin alunperin rakentamaan toisenlaiselle eetokselle: snellmanilaiselle sivistysidealle, jota toteutettiin koululaitoksessamme ja opettajakoulutuksessa. Sivistysajatteluun liittyvät arvot ovat kuitenkin matkan varrella korvautuneet markkinatalouden ”tämänpuoleisilla” arvoilla ja niin on myös kasvatuksen piiriin tunkeutunut vaatimuksia kilpailu- ja suorituskykyjen omaksumisesta. Nämä ovat arvoja, jotka eivät luonteensa mukaisesti kuulu kasvatuksen kentälle. Ajallemme on Värrin mukaan ominaista eräänlainen neuvottomuus ja kyvyttömyys asettaa pedagogis-moraalisia päämääriä.

Värri totesi puheessaan: ”Kasvatuksen tehtävänä on luoda lapsille ja nuorille toivoa, sen tehtävänä on luoda luottamusta elämän arvoon ja merkityksellisyyteen. Hyväksynnän ja tunnustuksen saaminen on merkityksellisen elämän ehto. Kasvatuksen maailmassa on tiedostettava sekä kasvun mahdollisuudet että elämän hauraus ja haavoittuvuus – lapsella on oikeus tulla hyväksytyksi ehdoitta. … Kilpailuideologian korostaminen kasvatuksen maailmassa on sekä ontologista että rakenteellista väkivaltaa, jonka seurauksena saatamme tahattomasti tuottaa sattumanvaraista, todellista väkivaltaa ja muita ääri-ilmiöitä. On myös meidän käsissämme, millaista yhteiskuntaa tahdomme”. Tällaisen lausunnon esittäminen kasvatuksen ammattilaisten ja kasvatuksen alan korkeimman virkamiehen, opetusministerin edessä on nähtävä kulttuuriteoksi Suomessa. Siitä haluaisin lausua professori Värrille henkilökohtaisen kiitoksen. Oli jo aika jonkun kertoa meille, että ”keisarillahan ei ole vaatteita!”

Professori Värri julkisti myös Hämeenlinnan opettajakoulutuslaitoksen koulutuseetoksen sanomalla, että laitoksen erityispiirteenä on vahva koulutusajattelu ja taidepainotteinen opetussuunnitelma. Yliopiston opettajakoulutuksessa tahdotaan hänen mukaansa korostaa taide- ja taitoaineiden merkitystä kasvatusajattelussa. Estetiikka ymmärretään siinä ”aistimellisuuden” avaimena empatiaan, toisen kunnioittamiseen ja toisesta huolehtimiseen. Silloin ollaan Värrin mukaan etiikan ytimessä.

Toivotan onnea ja menestystä Hämeenlinnan opettajakoulutukselle! Professori Värrin puhe julkastiin juuri ilmestyneessä Steiner-kasvatuslehden numerossa 4/2009.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

ARVOKASVATUS VAI ARVOTYHJIÖ?

Aloitin kirjoittelun kysymällä voisiko tulevaisuuttamme rakentaa vanhalle ajatukselle perenniaalisesta kasvatuksesta. Voisiko ihmisyyteen, itseyteen, vapauteen ja rauhaan kasvattaminen olla kaiken inhimillisen kehityksen perustalla?

Tällä en kuitenkaan tarkoita paluuta menneeseen. En siis ihannoi antiikkia, varsinkaan sen kummallisuuksia ja omasta ajastamme katsoen suoranaisia inhimillisiä vääryyksiä, kuten orjuus, lasten heitteillejättö jne. Elämmehän nyt uudenlaisessa maailmassa, paremmassa ja kehittyneemmässä, jossa kaikki, myös kasvatus on tieteellisesti tutkittua ja perusteltua. Maailmamme on myös monimutkaisempi kuin antiikin ajan kansallisuus- ja kaupunkivaltiot. Silti ihmettelen...

Sanot, että onhan meillä sentään viisaat tiedeyhteisömme, vastuulliset hallituksemme ja oikeudentuntoiset eduskuntamme, jotka fiksusti ja demokraattisesti huolehtivat kasvatuksemme ja elämämme käytännön sujumisesta. Onhan meillä menestyksellinen talouselämä, Nokia ja metsäyhtiöt, niin ja pankit ja vakuutuslaitokset. Entäs koko EU ja Brysselin hieno "joint venture"-projekti! Sellaista ei ainakaan ollut keskenään riitelevien antiikin kansojen aikana. Ja sitten koko maailman kattava maailmankansalaisuus-tietoisuus-verkosto: world-wide-web. Entäs se! Ja kaikki monikansalliset yhtiöt, jotka tuovat kaikille työtä ja hyödylliset tuotteensa kaikkien meidän ulottuville - pyyteettömästi, iloksemme.

No niin, onhan tuo kaikki totta. Kaikki on tänään paremmin kuin ennen. Elämme tänään monikulttuurisessa, globaalissa uljaassa uudessa maailmassa, markkinahyörinässä, jossa vapauden ilmapiiri kukoistaa paremmin kuin koskaan ennen, opportunismin... opportunistien... mahdollisuuksien maailmassa, jossa kaikki on tasa-arvoista ja samanarvoista. Vai onko sittenkään? Oletko ihmisenä itseasiassa arvokkaampi, jos omistat paljon rahassa mitattavaa?

Kukaan ei luultavasti (?) halua moralisointiyhteiskuntaa. Useimmat meistä kuitenkin haluaisivat eettisemmän yhteiskunnan, eettisen hyvän merkityksessä. Kunhan vain pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä mikä on eettisesti hyvää. Yhdelle se on yhtä, toiselle toista. Silti meillä on tunne, että jokin eettinen hyvä on. Tätä kutsutaan Menonin paradoksiksi.

Hämeenlinnan opettajakoulutuslaitoksen johtaja, professori Veli-Matti Värri viittaa väitöskirjassaan Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään Menonin paradoksiin kasvatustyön keskeisenä ongelmana. Kasvatuksessa pyrimme toteuttamaan lapsen hyvää tietämättä tarkalleen mikä on hyvää juuri tämän lapsen yksilöllisyyden kehitykselle. Tietämättömyydestämme huolimatta kannattaa hyvään kasvattamisessa pyrkiä. Se, että emme tiedä kussakin erillisessä tilanteessa mikä on hyvää, tai olemme siitä eri mieltä, siitä emme saa tehdä johtopäätöstä, että hyvään ei kannata tai pidä pyrkiä. Päinvastoin, hyvän etäisyysluonne tai tavoittamisen vaikeus tulisi merkitä, että siihen meidän on keskitettävä kaikki parhaat inhimilliset voimamme. Teemmekö näin?

Kannatamme tänä päivänä ajatusta, että lapsillemme saa kouluissa opettaa vain tieteellisesti perusteltua, nk. arvovapaata tietoa. Koska arvot ovat kultturi- ynnä muu-sidonnaisia, emme voi olla niistä yksimielisiä. Keskittykäämme siksi kasvatuksessa objektiiviseen tietoon, joka on kaikille samaa. Tämä periaate kuitenkin jo itsessään nähdään hyvänä kasvatuksen käytäntönä ja siten arvoratkaisuna. Sellaisena se on ristiriitainen itsensä kanssa. Ehkä emme tarkoita asiaa aivan näin. Silti, tahtomattamme välitämme lapsillemme kouluissa mielikuvaa, että arvoista puhuminen ei ole samassa merkityksessä "arvokasta" kuin objektiivisesta tiedosta puhuminen. Näin luomme kasvavassa nuorisossa arvotyhjiön, joka helposti täyttyy kulttuurimme piiloarvoilla, joita nuori ei enää tunnista arvoiksi, koska ei ole tottunut seurustelemaan niiden kanssa. Kumpi on siis parempi (tai pahempi), hapuilla etsien erilaisten arvojen viidakossa vai elää arvotyhjiössä?