Kirjoitin edellä kokonaisvaltaisesta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Yliopistokoulutus on ajassamme yksipuolistunut. Nyt ovat erikseen tiedeyliopistot, taideyliopistot sekä ammatilliset korkeakoulut. Tiedollisen, esteettisen ja eettisen elämän alueet ovat yhteiskunnissamme eriytyneet ja institutionalisoituneet. Arkena täytämme velvollisuuksiamme opinnoissamme tai työssämme olemalla "tieteellisiä", lauantaisin heitämme vapaalle ja nautimme "estetiikasta" - kiihkeästi, ja sunnuntaisin piipahdamme kirkossa kuulemassa moraalisaarnoja ja olemme hetken aikaa "eettisiä". Kokonaisvaltaista - vai mitä?
Ai niin, onhan meillä nyt Aalto-yliopisto! Ehkä sen tarkoitus on löytää kokonaisvaltaisen koulutuksen äärelle(?) Kuten joskus totesin - en oikein jaksa uskoa...
Mutta onko tarkoitus, että kaikki korkeampi yliopistokoulutus sivistysidean vuoksi muutettaisiin ihmisyyden kasvatukseksi? Pitäisikö näin toimia koneinsinöörin koulutuksessa, matemaatikon tai fyysikon koulutuksessa? Entä tähtitieteilijän tai ilmastotutkijan koulutuksessa? Itse en ole ihan varma. Tarkoitan, että en ihan tiedä MITEN kyseisiä koulutuksia pitäisi muuttaa, jos pitäisi.
Steinerilla oli yllättävä näkemys yliopistokoulutuksesta. Niin mieluusti kuin hänen suuhunsa laittaisimmekin kaikenlaisia kommentteja "pehmokasvatuksesta", "taidekasvatuksesta" tai "Leikkikoulukasvatuksesta", Steiner halusi tuoda yliopistoihin kahden vuoden tieteellis-taiteellis-filosofiset yleisopinnot ja tämän jälkeen rautaiset ammattiopinnot, olivatpa ne sitten fysiikkaa, kieliä tai koneoppia. Näissä ei hänen mukaansa enää saanut "poiketa asiasta yleisiin teemoihin". Omasta mielestäni myös näiden "rautaisten ammattiopintojen" tulisi huomioida yleinen ihmisyys, muuntua sen tarpeita vastaavaksi - ehkä?
Mitä mieltä sinä olet? Kokonaisvaltaisia vai teoreettisia/ammattiopintoja korkea-asteella? Kommentoi, please!
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
KOKONAISVALTAINEN KASVATUS
Moderni aikamme arvostaa tietoa yli kaiken - akateemista, teoreettista sellaista. Kuten luovuustutkija Ken Robinson on todennut, on kaiken länsimaisen kasvatushyörinän ylevä päämäärä tehdä lapsistamme yliopistoprofessoreita. Vaikka kaikki eivät tuohon kaukaiseen tavoitteeseen ylläkään, siihen kuitenkin kasvatus jokaisessa maankolkassa tähtää. Siihen lapsiamme valmennetaan päiväkodista lähtien. Ikään kuin yliopistoprofessorius olisi jonkinlainen ihmisenä olemisen "huippu", "high water mark" kuten Robinson toteaa! Eikä tämä nyt ole välttämättä professoreina toimivien ihmisten arvon vähättelyä, sanon kohta miksi.
Elämässä tarvitaan nimittäin muunkinlaisia taitoja kuin niitä, mitä yliopistoprofessorin kelpoisuusvaatimuksista säädetään. Oma suomalainen luovan kasvatuksen tutkijamme Simo Skinnari on ilmaissut asian ytimekkäästi: muodollisissa akateemisissa koulutuksissa saavutettujen kelpoisuuksien sijaan meidän tulisi ehkä asettaa ihmisenä olemisen kelpoisuusvaatimuksia, eikä pelkästään kasvatuksen alalla toimiville, vaan kaikessa ihmisen arvoisessa työssä toimiville.
Ihmisen kokonaisuuteen kuuluu arvokkaan ja ylevän intellektin lisäksi yhtä arvokkaat tunteiden ja emootioiden sekä tahdonelämän, toiminnallisen ihmisen kyvyt ja taidot. Intellektin ja älykkyyden kehittäminen ei siis ole ollenkaan huono asia. Yliopistoprofessoriksi päätymistä voi arvostaa siksi erinomaisen korkealle. Se ei vain saa olla itsestään selvyytenä ainoa korkeakoulutuksen arvostuksen kohde. Yksipuolista ja ihmisyyttä alentavaa on kaikki kasvatus, joka arvostaa vain yhtä näistä alueista. Tämä oli kaiken eurooppalaisen yliopisto-opiskelun grand-idea vielä keskiajalla. Yliopistoihin mentiin 15-16 vuotiaina ja opiskeltiin yleissivistäviä, kokonaisvaltaisia opintoja, jotka tuolloin tunnettiin seitsemän vapaan taiteen nimellä (septem artes liberales). Triviumin opintoina grammatiikkaa, retoriikkaa ja dialektiikkaa, quadriviumin opintoina aritmetiikkaa, geometriaa, astronomiaa ja musiikkia. Näille esikuvat oli noudettu antiikin Kreikasta, Aristoteleen ja Platonin filosofikouluista, joissa ihmisen eettiselle kehitykselle pantiin yhtä suuri paino kuin tiedolliselle ja ruumiin kunnon ylläpitämiselle.
Näin menetellään edelleen Snellman-korkeakoulun opetussuunnitelmassa, modernille ihmiselle sopivalla tavalla.
Kun keskiajalla vasta vapaiden taiteiden opintojen jälkeen alkoivat yliopistoissa "korkeammat opinnot": lääketieteen, oikeustieteen tai teologian aloilla, on näiden "korkeampien opintojen" ideaa tungettu barbaarisesti alaspäin opiskelun tikkailla, poistamalla aluksi yleissivistävät opinnot ulos yliopistosta koulumaailmaan lukion sisällöksi, ja tänään niitä ollaan ajamassa pois lukiosta, koska paine valmistaa oppilaita jo koulussa "oikeiden asioiden opiskeluun" kasvaa sitä mukaa kun opetettavan tiedon määrä moninkertaistuu opintikkaiden yläpäässä. Tiedon huumassa ja (taloudellisen) menestymisen hädässä olemme tänään valmiit heittämään lapsemme pesuveden mukana (konkreettisesti), sen inhimillinen, mikä heissä jokaisessa muuten kehittyisi. Me emme kasvata lapsiamme ihmisiksi, hyvät ihmiset - me kasvatamme heidät ulos siitä!
Yliopistolaitos ei ole enää vuosikymmeniin kyennyt vastaamaan kokonaisvaltaisen kasvatuksen tarpeeseen yhteiskunnassamme. Siksi tarvitsemme pieniä, joustavia kasvatuksen ja koulutuksen kehittämisyksiköitä, kuten steinerkouluja ja näiden opettajakoulutuksesta huolehtivaa Snellman-korkeakoulua, jotka pyrkivät kehittämään kokonaisvaltaisen kasvatuksen ideaa toimivaksi käytännöksi ajassamme.
Elämässä tarvitaan nimittäin muunkinlaisia taitoja kuin niitä, mitä yliopistoprofessorin kelpoisuusvaatimuksista säädetään. Oma suomalainen luovan kasvatuksen tutkijamme Simo Skinnari on ilmaissut asian ytimekkäästi: muodollisissa akateemisissa koulutuksissa saavutettujen kelpoisuuksien sijaan meidän tulisi ehkä asettaa ihmisenä olemisen kelpoisuusvaatimuksia, eikä pelkästään kasvatuksen alalla toimiville, vaan kaikessa ihmisen arvoisessa työssä toimiville.
Ihmisen kokonaisuuteen kuuluu arvokkaan ja ylevän intellektin lisäksi yhtä arvokkaat tunteiden ja emootioiden sekä tahdonelämän, toiminnallisen ihmisen kyvyt ja taidot. Intellektin ja älykkyyden kehittäminen ei siis ole ollenkaan huono asia. Yliopistoprofessoriksi päätymistä voi arvostaa siksi erinomaisen korkealle. Se ei vain saa olla itsestään selvyytenä ainoa korkeakoulutuksen arvostuksen kohde. Yksipuolista ja ihmisyyttä alentavaa on kaikki kasvatus, joka arvostaa vain yhtä näistä alueista. Tämä oli kaiken eurooppalaisen yliopisto-opiskelun grand-idea vielä keskiajalla. Yliopistoihin mentiin 15-16 vuotiaina ja opiskeltiin yleissivistäviä, kokonaisvaltaisia opintoja, jotka tuolloin tunnettiin seitsemän vapaan taiteen nimellä (septem artes liberales). Triviumin opintoina grammatiikkaa, retoriikkaa ja dialektiikkaa, quadriviumin opintoina aritmetiikkaa, geometriaa, astronomiaa ja musiikkia. Näille esikuvat oli noudettu antiikin Kreikasta, Aristoteleen ja Platonin filosofikouluista, joissa ihmisen eettiselle kehitykselle pantiin yhtä suuri paino kuin tiedolliselle ja ruumiin kunnon ylläpitämiselle.
Näin menetellään edelleen Snellman-korkeakoulun opetussuunnitelmassa, modernille ihmiselle sopivalla tavalla.
Kun keskiajalla vasta vapaiden taiteiden opintojen jälkeen alkoivat yliopistoissa "korkeammat opinnot": lääketieteen, oikeustieteen tai teologian aloilla, on näiden "korkeampien opintojen" ideaa tungettu barbaarisesti alaspäin opiskelun tikkailla, poistamalla aluksi yleissivistävät opinnot ulos yliopistosta koulumaailmaan lukion sisällöksi, ja tänään niitä ollaan ajamassa pois lukiosta, koska paine valmistaa oppilaita jo koulussa "oikeiden asioiden opiskeluun" kasvaa sitä mukaa kun opetettavan tiedon määrä moninkertaistuu opintikkaiden yläpäässä. Tiedon huumassa ja (taloudellisen) menestymisen hädässä olemme tänään valmiit heittämään lapsemme pesuveden mukana (konkreettisesti), sen inhimillinen, mikä heissä jokaisessa muuten kehittyisi. Me emme kasvata lapsiamme ihmisiksi, hyvät ihmiset - me kasvatamme heidät ulos siitä!
Yliopistolaitos ei ole enää vuosikymmeniin kyennyt vastaamaan kokonaisvaltaisen kasvatuksen tarpeeseen yhteiskunnassamme. Siksi tarvitsemme pieniä, joustavia kasvatuksen ja koulutuksen kehittämisyksiköitä, kuten steinerkouluja ja näiden opettajakoulutuksesta huolehtivaa Snellman-korkeakoulua, jotka pyrkivät kehittämään kokonaisvaltaisen kasvatuksen ideaa toimivaksi käytännöksi ajassamme.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
BIODYNAAMISTA LEIPÄÄ
Tiesittekö, että Helsingin Jollaksessa, Jollaksen kartanon vanhassa tallirakennuksessa toimii leipomo Leipotupa, joka valmistaa biodynaamisesta viljasta valmistettua herkullista leipää. Leipotupa toimii suojatyöpaikkana kehitysvammaisille ja työrajoitteisille. Leipomon ohjaajana toimii Eeva Pehkonen, Jessica ja Suvi ovat ensimmäiset harjoittelijat hänen ohjauksessaan. Ja leipää syntyy ilolla ja sydämellä, nyt jo tottuneissa käsissä.Leipä on Demeter ja luomu-laatua ja leipomosta saa myös muita leipomotuotteita. Leipotupa tarjoaa ruisleipää, spelttileipää, herkkuleipää, hedelmäleipää, sekaleipää ja siemenleipää 3-4 euron kappalehintaan, kaikki 500g. Leipotuvassa ei ole (ainakaan vielä) varsinaista myymälää, vaan myynti tapahtuu tilaus ja nouto-periaatteella.
Tilaa itsellesi maukas ja terveellinen ruokaleipä arki- tai juhlapöytään. Puh: 09-6983597 tai s-posti: leipotupa@saunalahti.fi
KULTTUURIMURROKSEN AIKAA
Teoksessaan Henkinen ihminen, Lauri Rauhala ihmettelee ajallemme tyypillistä vimmaa haluta alentaa kaikki ihmisyys eläimellisyyden, jopa konemaisuuden tasolle. Tämä ilmenee Rauhalan mukaan siinä, miten kulttuurissamme ja erityisesti tieteissämme on yleistynyt pyrkimys hämärtää eroa ihmisen tajunnallisuuden ja aineellisen tapahtumisen (aivotoiminnan) välillä. Tulee mieleeni esim. fyysikko Kari Enqvistin käsitys siitä, että perimmältään myös ihmisen tajunta on vain kvanttifysiikkaa, sillä selitettävissä. Ihminen on "vain" sitä ja "vain" tätä, eläin muiden eläinten joukossa, kompleksinen, mutta silti "vain" kokoelma samoja molekyylejä ja alkuaineita, mistä muukin olevainen on koostunut.
Toinen ihmisen ihmisyyttä vähättelevä pyrkimys ilmenee Rauhalan mukaan tietokoneteknologiassa. Siinä suoraviivaisesti samastetaan ihmisaivojen ja tietokoneiden toimintatavat. "Kaikkein rohkeimmissa spekulaatioissa katsotaan, että tietokoneella on tai sille voidaan kehittää tajunta (mind) kaikkine inhimillisine toimintoineen. Tietoverkoille uskotaan muodostuvan myös tietoisuus (consciousness), ehkä itsetietoisuuskin (self-consciousness), jota on totuttu pitämään erityisenä ihmisen tunnusmerkkinä." toteaa Rauhala.
Rauhala myös pohtii, mistä johtuvat tällaiset pyrkimykset ajassamme ja mitä ne kertovat tilastamme ihmisinä: "Mikä johtaa ihmisen epäilemään aitoakin inhimillisyyttään ja samastamaan itsensä elottomien laitteiden kanssa tai korottamaan ne tasavertaisiksi kanssaan? Onko kyseessä oman henkisyytensä kieltäminen ja syvä - osin ehkä tiedostamaton - ihmisyyden halveksunta? Onko ihmisenä oleminen liian raskasta ja tällainen pako siitä siksi välttämätön pelastusreaktio? Kuvastaako mekaanisiin laitteisiin ja persoonattomiin sekä nimettömiin energiajärjestelmiin sekä moraalista tietämättömiin eläimiin samastuminen toivetta päästä vastuuttomuuden helppoon tilaan?" Eräs syy kaikelle tälle saattaa Rauhalan mukaan olla siinä, että kompleksisiksi, epävarmoiksi ja läpinäkymättömiksi muuttuneet elämänehdot pusertavat näitä kaavailuja esiin.
Ihminen on mahdollisesti menneisyydessä yliarvostanut itseänsä, korottanut itsensä kohtuuttomaan arvoon todellisuuteemme nähden. Nykyään näyttää toteutuvan kohtuuton ihmisyyden aliarvostus, jonka seurauksena kaikki inhimillisesti arvokas poljetaan alas ja tehdään naurunalaiseksi, epätieteelliseksi, taantumukselliseksi ja mitä vielä...
Ihmisyys on ehkä lopulta kuitenkin nähtävä kehitysprojektina, joka on kaikkea muuta kuin valmis. Ihminen ei ole tuote, joka olisi sellaisenaan selitettävissä pelkkänä luonnonobjektina. Tietoisuutemme omasta ihmisyydestämme on juuri niin syvä kuin mihin ajassamme kehittyneellä itsetajunnallamme on mahdollista yltää.
Oman sisäisen olemuksemme ydin, se mitä Rauhala kutsuu itsetajunnaksi, ottaa vasta hapuillen ensi askeleita oman todellisuutensa hereisessä kokemisessa, sen ymmärtämisessä ja artikuloinnissa sekä arjen että tieteen kielelle. Tämän kaltainen ihmishengen taju omasta itsestään on ihmiskunnan historiassa uusi.
Muinaiskulttuureissa, joissa puhe henkisestä oli luonnollista, tämä henkinen sijoitettiin ihmisolemuksen ulkopuolelle, henkiseen jumalten maailmaan. Ihmisen sisäisyyden kohdalla puhuttiin sielullisesta. Vasta antiikin kreikassa, ensin harvoissa yksilöissä, sitten uuden ajan alun filosofiassa yleisesti henkinen vakiintui yksittäisen ihmisyksilön ajattelevaa itsetajuntaa tarkoittavaksi piirteeksi. Tämä ei ollut uusi teoreettinen näkemys jostakin vanhasta, vaan uusi kokemus uudesta kehittyneestä sisäisestä kyvystä ihmisessä. Henkinen oli nyt ensi kertaa yksilöllistynyt, inhimillinen henkinen. Ei siksi pidä ihmetellä jos käsityksemme omasta sisäisestä itsestämme ovat aluksi yksinkertaisia, epävarmoja ja kömpelöitä.
Aluksi itseksi koetaan ja ymmärretään se mikä on konkreettisinta - fyysisyys ja siihen liittyvä tietoisuus, jota ymmärrämme löydettävän muillakin kehittyneillä nisäkkäillä. Vasta myöhemmin ulkoisen alta paljastuu sisäisen ihmisen "ydin" ja sen hienorakenteet. Ensin tuota hämärästi koettua itsetajuntaa luonnehditaan "konkreettisin", jopa mekaniikasta tutuin mielikuvin, "krouvisti". Vasta vähitellen on odotettavissa, että kokemuksemme ja ymmärryksemme itsetajunnastamme syvenee. Ymmärrän, että Rauhalan ajatus on, että se täsmentyy sikäli kun tämä itsetajunta meissä ylipäänsä todellistuu, muuttuu ihmisen kehityksessä todellisuudeksi. Nyt se on olemassa vasta hentona ja hämäränä versona. Sen "ylärakenteet", ihmispersoonan hienoimmat ja arvokkaimmat piirteet - moraali ja arvotaju ovat olemassa vasta "ulkoisina", "teoreettisina" ideaaleina, moraalilakeina ja sosiaalisina normeina. Yksilön sisäisinä hengen ominaisuuksina ne ovat todellistuneet vain poikkeustapauksissa (Gandhi, Äiti Teresa ym.)
JOS ymmärrämme henkisen näin, jos ajattelemme ihmisen itsetajunnasta kuten Lauri Rauhala, silloin tämä on huomioitava myös kasvatuksessa, joka näkee päämääräkseen uusien sukupolvien kasvattamisen kaikkeen siihen tietoon ja taitoon mitä moderni kulttuurimme odottaa ja edellyttää, mutta myös sitä ihmisyyttä kohti, joka on ollut kaiken perenniaalisen paideian päämäärä.
Toinen ihmisen ihmisyyttä vähättelevä pyrkimys ilmenee Rauhalan mukaan tietokoneteknologiassa. Siinä suoraviivaisesti samastetaan ihmisaivojen ja tietokoneiden toimintatavat. "Kaikkein rohkeimmissa spekulaatioissa katsotaan, että tietokoneella on tai sille voidaan kehittää tajunta (mind) kaikkine inhimillisine toimintoineen. Tietoverkoille uskotaan muodostuvan myös tietoisuus (consciousness), ehkä itsetietoisuuskin (self-consciousness), jota on totuttu pitämään erityisenä ihmisen tunnusmerkkinä." toteaa Rauhala.
Rauhala myös pohtii, mistä johtuvat tällaiset pyrkimykset ajassamme ja mitä ne kertovat tilastamme ihmisinä: "Mikä johtaa ihmisen epäilemään aitoakin inhimillisyyttään ja samastamaan itsensä elottomien laitteiden kanssa tai korottamaan ne tasavertaisiksi kanssaan? Onko kyseessä oman henkisyytensä kieltäminen ja syvä - osin ehkä tiedostamaton - ihmisyyden halveksunta? Onko ihmisenä oleminen liian raskasta ja tällainen pako siitä siksi välttämätön pelastusreaktio? Kuvastaako mekaanisiin laitteisiin ja persoonattomiin sekä nimettömiin energiajärjestelmiin sekä moraalista tietämättömiin eläimiin samastuminen toivetta päästä vastuuttomuuden helppoon tilaan?" Eräs syy kaikelle tälle saattaa Rauhalan mukaan olla siinä, että kompleksisiksi, epävarmoiksi ja läpinäkymättömiksi muuttuneet elämänehdot pusertavat näitä kaavailuja esiin.
Ihminen on mahdollisesti menneisyydessä yliarvostanut itseänsä, korottanut itsensä kohtuuttomaan arvoon todellisuuteemme nähden. Nykyään näyttää toteutuvan kohtuuton ihmisyyden aliarvostus, jonka seurauksena kaikki inhimillisesti arvokas poljetaan alas ja tehdään naurunalaiseksi, epätieteelliseksi, taantumukselliseksi ja mitä vielä...
Ihmisyys on ehkä lopulta kuitenkin nähtävä kehitysprojektina, joka on kaikkea muuta kuin valmis. Ihminen ei ole tuote, joka olisi sellaisenaan selitettävissä pelkkänä luonnonobjektina. Tietoisuutemme omasta ihmisyydestämme on juuri niin syvä kuin mihin ajassamme kehittyneellä itsetajunnallamme on mahdollista yltää.
Oman sisäisen olemuksemme ydin, se mitä Rauhala kutsuu itsetajunnaksi, ottaa vasta hapuillen ensi askeleita oman todellisuutensa hereisessä kokemisessa, sen ymmärtämisessä ja artikuloinnissa sekä arjen että tieteen kielelle. Tämän kaltainen ihmishengen taju omasta itsestään on ihmiskunnan historiassa uusi.
Muinaiskulttuureissa, joissa puhe henkisestä oli luonnollista, tämä henkinen sijoitettiin ihmisolemuksen ulkopuolelle, henkiseen jumalten maailmaan. Ihmisen sisäisyyden kohdalla puhuttiin sielullisesta. Vasta antiikin kreikassa, ensin harvoissa yksilöissä, sitten uuden ajan alun filosofiassa yleisesti henkinen vakiintui yksittäisen ihmisyksilön ajattelevaa itsetajuntaa tarkoittavaksi piirteeksi. Tämä ei ollut uusi teoreettinen näkemys jostakin vanhasta, vaan uusi kokemus uudesta kehittyneestä sisäisestä kyvystä ihmisessä. Henkinen oli nyt ensi kertaa yksilöllistynyt, inhimillinen henkinen. Ei siksi pidä ihmetellä jos käsityksemme omasta sisäisestä itsestämme ovat aluksi yksinkertaisia, epävarmoja ja kömpelöitä.
Aluksi itseksi koetaan ja ymmärretään se mikä on konkreettisinta - fyysisyys ja siihen liittyvä tietoisuus, jota ymmärrämme löydettävän muillakin kehittyneillä nisäkkäillä. Vasta myöhemmin ulkoisen alta paljastuu sisäisen ihmisen "ydin" ja sen hienorakenteet. Ensin tuota hämärästi koettua itsetajuntaa luonnehditaan "konkreettisin", jopa mekaniikasta tutuin mielikuvin, "krouvisti". Vasta vähitellen on odotettavissa, että kokemuksemme ja ymmärryksemme itsetajunnastamme syvenee. Ymmärrän, että Rauhalan ajatus on, että se täsmentyy sikäli kun tämä itsetajunta meissä ylipäänsä todellistuu, muuttuu ihmisen kehityksessä todellisuudeksi. Nyt se on olemassa vasta hentona ja hämäränä versona. Sen "ylärakenteet", ihmispersoonan hienoimmat ja arvokkaimmat piirteet - moraali ja arvotaju ovat olemassa vasta "ulkoisina", "teoreettisina" ideaaleina, moraalilakeina ja sosiaalisina normeina. Yksilön sisäisinä hengen ominaisuuksina ne ovat todellistuneet vain poikkeustapauksissa (Gandhi, Äiti Teresa ym.)
JOS ymmärrämme henkisen näin, jos ajattelemme ihmisen itsetajunnasta kuten Lauri Rauhala, silloin tämä on huomioitava myös kasvatuksessa, joka näkee päämääräkseen uusien sukupolvien kasvattamisen kaikkeen siihen tietoon ja taitoon mitä moderni kulttuurimme odottaa ja edellyttää, mutta myös sitä ihmisyyttä kohti, joka on ollut kaiken perenniaalisen paideian päämäärä.
tiistai 23. maaliskuuta 2010
VAIHDETAAN PIENEMMÄLLE
Edellisessä kirjoituksessani mollasin suomalaista mediaa ja markkinataloutta - kun eivät kanna vastuutaan lastemme ja nuorisomme kasvatuksesta kohti todellista ihmisyyttä.
No, joku siitä näyttää kuitenkin kantaneen huolta, sillä radiouutisia kuunteleva vaimoni kertoi aamukahvilla, että nuoret aikuiset eivät kuulemma enää juokse kaiken maailman markkinahumun perässä keräämässä krääsää ja mammonaa. Nuorilla on nyt uusi harrastus: DOWNSHIFTING!
Mikä ihmeen downshifting? Selvisi, että hyvää suomennosta menolle ei ole keksitty, mutta on kuulemma puhuttu elämän kohtuullistamisesta tai vapaaehtoisesta vaatimattomammasta elämäntasosta. Yle:n haastattelema nuori kertoi heränneensä elämäntapamuutokseen ja oli miettinyt mikä hänelle on arvokasta ja mikä hänet tekee onnelliseksi. Yhteiskunnan taholta tulee paineita nuorille opiskelijoille ja työelämään siirtyville, ja puheet kolmikymppisten loppuunpalamisesta kammottavat. Downshifting tarkoittaa tälle nuorelle keskittymistä arkisiin perusasioihin - hyvin nukkumista, rauhassa syömistä ja läheisten seurasta nauttimista, töitä vain kohtuullisesti jne. Nykynuorille sosiaalinen pääoma on aineellista omaisuutta tärkeämpää.
Helsingin yliopiston tutkija taasen toteaa uutisessa, että downshifting on valintana ylemmän keskiluokan etuoikeus. Elintapoja on vaikea muuttaa, jos elintaso on lähtökohtaisesti heikko. Taustalla on tutkijan mukaan paitsi yhteiskunnan nuorille asettamien vaatimusten kasvu, myös isompi arvomaailman muutos. Nykynuorilla on erilainen suhtautuminen työhön ja omistamiseen kuin aikuisväestöllä, vaikka tutkija muistuttaakin että ajatus kohtuullisuudesta ei ollut vieras niukkuuteen tottuneille ikäihmisillekään (tosin heillä kyseinen muoti-ilmiö ei ollut useinkaan vapaaehtoisesti valittavissa).
Vaikka suhtaudun tällä hetkellä skeptisesti mediaväen ja ekonomistien moraalisen ja vastuullisen sosiaalisen tajun heräämiseen, näen nuorisossa silti toivon paremmasta tulevaisuudesta - väkivaltaisesta kapinoinnista huolimatta. Kuunnelkaa mitä näillä nuorilla on meidän aikuisten maailmastamme sanottavaa. He sanovat, että kulttuurimme on kuin jyrkkää alamäkeä kiihtyvällä vauhdilla kulkeva juna ilman jarruja. Rotkossa odottaa...?
Nämä downshiftaajat ovat jo aikuisuuden kynnyksellä olevia, huomisen tulevaisuutta muokkaavia ihmisiä. Tulevaisuus on heissä jo täällä! Vaihdetaan pienemmälle - ajetaan ykkösellä! (Teki vielä mieli lisätä tähän, että ehtii huomiseen päivään hitaamminkin kulkien - hosumalla ei ehkä ollenkaan!)
No, joku siitä näyttää kuitenkin kantaneen huolta, sillä radiouutisia kuunteleva vaimoni kertoi aamukahvilla, että nuoret aikuiset eivät kuulemma enää juokse kaiken maailman markkinahumun perässä keräämässä krääsää ja mammonaa. Nuorilla on nyt uusi harrastus: DOWNSHIFTING!
Mikä ihmeen downshifting? Selvisi, että hyvää suomennosta menolle ei ole keksitty, mutta on kuulemma puhuttu elämän kohtuullistamisesta tai vapaaehtoisesta vaatimattomammasta elämäntasosta. Yle:n haastattelema nuori kertoi heränneensä elämäntapamuutokseen ja oli miettinyt mikä hänelle on arvokasta ja mikä hänet tekee onnelliseksi. Yhteiskunnan taholta tulee paineita nuorille opiskelijoille ja työelämään siirtyville, ja puheet kolmikymppisten loppuunpalamisesta kammottavat. Downshifting tarkoittaa tälle nuorelle keskittymistä arkisiin perusasioihin - hyvin nukkumista, rauhassa syömistä ja läheisten seurasta nauttimista, töitä vain kohtuullisesti jne. Nykynuorille sosiaalinen pääoma on aineellista omaisuutta tärkeämpää.
Helsingin yliopiston tutkija taasen toteaa uutisessa, että downshifting on valintana ylemmän keskiluokan etuoikeus. Elintapoja on vaikea muuttaa, jos elintaso on lähtökohtaisesti heikko. Taustalla on tutkijan mukaan paitsi yhteiskunnan nuorille asettamien vaatimusten kasvu, myös isompi arvomaailman muutos. Nykynuorilla on erilainen suhtautuminen työhön ja omistamiseen kuin aikuisväestöllä, vaikka tutkija muistuttaakin että ajatus kohtuullisuudesta ei ollut vieras niukkuuteen tottuneille ikäihmisillekään (tosin heillä kyseinen muoti-ilmiö ei ollut useinkaan vapaaehtoisesti valittavissa).
Vaikka suhtaudun tällä hetkellä skeptisesti mediaväen ja ekonomistien moraalisen ja vastuullisen sosiaalisen tajun heräämiseen, näen nuorisossa silti toivon paremmasta tulevaisuudesta - väkivaltaisesta kapinoinnista huolimatta. Kuunnelkaa mitä näillä nuorilla on meidän aikuisten maailmastamme sanottavaa. He sanovat, että kulttuurimme on kuin jyrkkää alamäkeä kiihtyvällä vauhdilla kulkeva juna ilman jarruja. Rotkossa odottaa...?
Nämä downshiftaajat ovat jo aikuisuuden kynnyksellä olevia, huomisen tulevaisuutta muokkaavia ihmisiä. Tulevaisuus on heissä jo täällä! Vaihdetaan pienemmälle - ajetaan ykkösellä! (Teki vielä mieli lisätä tähän, että ehtii huomiseen päivään hitaamminkin kulkien - hosumalla ei ehkä ollenkaan!)
HENKI KULKEE MISSÄ TAHTOO
Uutisten pääotsikkoihin kohosi taas väkivalta kouluissa. Vantaalaiset opettajat olivat kirjanneet väkivaltaista käyttäytymistä kouluissaan. Tulokset olivat hämmentäviä. 50 väkivaltaisen käyttäytymisen kriteerit täyttävää tapausta päivittäin! Mistä tämä kertoo? Mitä on lapsillemme ja nuorisollemme tapahtumassa? Mistä tämä paha olo, kapinointi ja aggressiivisuus? Onko kukaan päättäjä OIKEASTI huolissaan? Tiedän, että opettajat kouluissa ovat. Ehkä myös useimmat vanhemmat.
Lapset karkaavat käsistämme. Heistä näyttää tulleen meille aikuisille vieras rotu, tuntematon uusi olentoluokka, jota emme enää ymmärrä, joka ei enää asetu kiltisti tutun maailmamme osaksi ja rakentamamme yhteiskunnan rattaaksi. Olemme kaikissa pyrkimyksissämme yrittäneet sopeuttaa lapsia ja nuoria yhteiskuntamme vallitseviin normeihin. Jospa olemmekin olleet väärässä. Jospa sopeuttamista tarvitsemmekin me aikuiset!
Professori Reijo Wilenius siteeraa kahta luokanopettajaa kirjassaan Miten käy lasten ja nuorten? "On löydettävä ratkaisu, jossa lasten ja vanhempien riittävä yhdessäolo luo perusturvallisuuden... hoitoa vaativia oppilaita on tavallisissa luokissa yhä enemmän. ...Kaikki nämä aiheuttavat erilaisia työrauhaongelmia sekä opettajien uupumisen... Televisiota ja videoita jopa vielä voimakkaampia vaikuttajia lienevät tietokoneet, verkot ja väkivaltapelit, joihin lapsi eläytyy kokonaisvaltaisesti." Toinen luokanopettaja: "Media murskaa. Asia on harvinaisen selvä ja yksiselitteinen... Monet vanhemmat ja opettajat tuntevat taistelevansa yltyvässä myrskyssä tuulimyllyjä vastaan."
Wileniuksen mukaan lapset ovat aina olleet aikuisille "muukalaisia". Henkisen ihmiskäsityksensä pohjalta Wilenius toteaa, että hänen käsityksensä mukaan "lapset tulevat toisesta, henkisestä maailmasta, ja uudet lapsisukupolvet tuovat mukanaan uusia voimia." Vallitseviin olosuhteisiin sopeuttamisen sijaan meidän tulisi kysyä mitä taipumuksia lapsella on ja mitä hänessä pyrkii esiin. Lapsessa elävää vapaata henkeä ei voida väkisin tukahduttaa. Vapaa henki kulkee missä tahtoo. Tämän hengen tukahduttamista olisi koululaitoksen rakentaminen talouselämän lainalaisuuksille. Siitä olisi Wileniuksen mukaan seurauksena vain nuorison kapinointia. Rudolf Steiner(vuonna 1919): "On luotava mahdollisuus, että vapaa henki jokaisessa ihmisessä, siinä määrin kuin se on yksilöllisten edellytysten mukaan mahdollista, määrää hänen elämäänsä. Siten ei uudesta sukupolvesta tehdä mitä vallitseva yhteiskunta haluaa siitä tehdä... Vain siten on mahdollista saada yhteiskunnalliseen kehitykseen uudelta sukupolvelta jatkuvasti uusia voimia."
Tietotekniikka-multimedia-peliteollisuus-tositv-bigbrother-pudotuspeli-hypetys on meidän aikuisten lanseeraamaa epä-olemista, jota syydämme tuutin täydeltä lapsillemme. Eikä tämä ole mitään yliampuvaa moralisointia, jolla yritetään olla esteenä hölmöilevälle viihdeteollisuudelle ja ns. vapaalle markkinataloudelle, vaan tervettä järkeä. Paha olo tulisi meille aikuisillekin, jos elämämme täyttyisivät näistä! Miksei sitten lapsille, jotka luultavasti vielä ovat sielunelämältään meitä herkempiä vaikutteille.
Avoin kysymys kaikille yllä mainitun hypetyksen tuottajille: Kumpi on tärkeämpi - teidän voiton maksimointinne ja markkinaeuronne vai kaikkien meidän lastemme tulevaisuus? Jään tässä pohtimaan, että kehtaisiko vielä tämän jälkeen joku median, tietotekniikan tai esimerkiksi mainonnan ja markkinoinnin alalla toimiva vastata, että "todellisuus on kuitenkin monisyisempi" ja, että "myös näiden elämänalueiden piirissä elää perheitä, joilla on lapsia ja heidän hyväkseen tätä arvokasta työtä tehdään" tai jotain sen kaltaista hömppää. Lusikka kauniiseen käteen, hyvä markkinatalous-media-väki. Mikä on teidän osavastuunne lastemme tulevaisuuden rakentamisessa? Teidänkö "henkenne" vapaudesta tässä on kyse vaiko lastemme? Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi talkoisiin!
Lapset karkaavat käsistämme. Heistä näyttää tulleen meille aikuisille vieras rotu, tuntematon uusi olentoluokka, jota emme enää ymmärrä, joka ei enää asetu kiltisti tutun maailmamme osaksi ja rakentamamme yhteiskunnan rattaaksi. Olemme kaikissa pyrkimyksissämme yrittäneet sopeuttaa lapsia ja nuoria yhteiskuntamme vallitseviin normeihin. Jospa olemmekin olleet väärässä. Jospa sopeuttamista tarvitsemmekin me aikuiset!
Professori Reijo Wilenius siteeraa kahta luokanopettajaa kirjassaan Miten käy lasten ja nuorten? "On löydettävä ratkaisu, jossa lasten ja vanhempien riittävä yhdessäolo luo perusturvallisuuden... hoitoa vaativia oppilaita on tavallisissa luokissa yhä enemmän. ...Kaikki nämä aiheuttavat erilaisia työrauhaongelmia sekä opettajien uupumisen... Televisiota ja videoita jopa vielä voimakkaampia vaikuttajia lienevät tietokoneet, verkot ja väkivaltapelit, joihin lapsi eläytyy kokonaisvaltaisesti." Toinen luokanopettaja: "Media murskaa. Asia on harvinaisen selvä ja yksiselitteinen... Monet vanhemmat ja opettajat tuntevat taistelevansa yltyvässä myrskyssä tuulimyllyjä vastaan."
Wileniuksen mukaan lapset ovat aina olleet aikuisille "muukalaisia". Henkisen ihmiskäsityksensä pohjalta Wilenius toteaa, että hänen käsityksensä mukaan "lapset tulevat toisesta, henkisestä maailmasta, ja uudet lapsisukupolvet tuovat mukanaan uusia voimia." Vallitseviin olosuhteisiin sopeuttamisen sijaan meidän tulisi kysyä mitä taipumuksia lapsella on ja mitä hänessä pyrkii esiin. Lapsessa elävää vapaata henkeä ei voida väkisin tukahduttaa. Vapaa henki kulkee missä tahtoo. Tämän hengen tukahduttamista olisi koululaitoksen rakentaminen talouselämän lainalaisuuksille. Siitä olisi Wileniuksen mukaan seurauksena vain nuorison kapinointia. Rudolf Steiner(vuonna 1919): "On luotava mahdollisuus, että vapaa henki jokaisessa ihmisessä, siinä määrin kuin se on yksilöllisten edellytysten mukaan mahdollista, määrää hänen elämäänsä. Siten ei uudesta sukupolvesta tehdä mitä vallitseva yhteiskunta haluaa siitä tehdä... Vain siten on mahdollista saada yhteiskunnalliseen kehitykseen uudelta sukupolvelta jatkuvasti uusia voimia."
Tietotekniikka-multimedia-peliteollisuus-tositv-bigbrother-pudotuspeli-hypetys on meidän aikuisten lanseeraamaa epä-olemista, jota syydämme tuutin täydeltä lapsillemme. Eikä tämä ole mitään yliampuvaa moralisointia, jolla yritetään olla esteenä hölmöilevälle viihdeteollisuudelle ja ns. vapaalle markkinataloudelle, vaan tervettä järkeä. Paha olo tulisi meille aikuisillekin, jos elämämme täyttyisivät näistä! Miksei sitten lapsille, jotka luultavasti vielä ovat sielunelämältään meitä herkempiä vaikutteille.
Avoin kysymys kaikille yllä mainitun hypetyksen tuottajille: Kumpi on tärkeämpi - teidän voiton maksimointinne ja markkinaeuronne vai kaikkien meidän lastemme tulevaisuus? Jään tässä pohtimaan, että kehtaisiko vielä tämän jälkeen joku median, tietotekniikan tai esimerkiksi mainonnan ja markkinoinnin alalla toimiva vastata, että "todellisuus on kuitenkin monisyisempi" ja, että "myös näiden elämänalueiden piirissä elää perheitä, joilla on lapsia ja heidän hyväkseen tätä arvokasta työtä tehdään" tai jotain sen kaltaista hömppää. Lusikka kauniiseen käteen, hyvä markkinatalous-media-väki. Mikä on teidän osavastuunne lastemme tulevaisuuden rakentamisessa? Teidänkö "henkenne" vapaudesta tässä on kyse vaiko lastemme? Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi talkoisiin!
perjantai 12. maaliskuuta 2010
RYHTIÄ KOULUIHIN
600 yläasteen opettajaa on haastateltu työoloistaan Suomen kouluissa. Tuloksena oli se, että suurimmalla osalla haastatelluista kokemukset olivat olleet masentavia. Oppilaat haistattelevat opettajille, meluavat tunneilla ja häiritsevät opetusta, eivät osoita vähäisintäkään kiinnostusta opetukseen vaan mieluummin keskustelevat keskenään ja näppäilevät kännyköitään. Opetuksesta ei tahdo tulla mitään, koska kaikki opettajien aika menee kurinpitoon, joka sekään ei ilmeisesti onnistu hyvin. Nuori tietotekniikan opettaja toteaa tv-haastattelussa, että: "Täytyy ilmeisesti vain hyväksyä se tosiasia, että nuoret eivät enää osaa käyttäytyä!"
Opetusministeri Virkkunenkin heräsi moittimaan nuoria käytöksestään sekä opettajia kykenemättömyydestään puuttua rikkeisiin kouluelämässä. Ministeri vaatii kouluihin ryhtiliikettä, sopimattomaan käytökseen tulee puuttua jatkossa kouluissa välittömästi!
Siis mitä? Rangaista oppilaita sellaisesta, mitä he luultavasti eivät alunperinkään ole kokeneet velvollisuudekseen, josta olisivat luistaneet? Haloo - laitettaisiinko peli hetkeksi poikki! Eihän kouluissa ole saanut vuosikymmeniin kasvattaa nuorten persoonallisuutta. Koulun tehtävänähän on ollut objektiivisen tiedon jakaminen, nuoren ihmisen tietojen ja intellektin kehittäminen. "Subjektiiviset" nuoren persoonallisuuteen liittyvät arvokysymyksethän eivät ole olleet soveliaita kouluopetukseen, koska "niistä ollaan niin montaa mieltä". "Arvopluralismi rules!". "Anything goes!"
Miten nuorissa olisi voinut kehittyä minkäänlainen taju siitä, mikä on ihmiselle arvokasta käytöstä ja mikä ihmisyyttä alentavaa jos sitä ei olla harjoitettu käytännön elämässä, kotona ja kouluissa? Miten nuoressa koskaan syntyy aito ja herkkä toisen olennon myötäelämisen tai myötäkokemisen kyky jos ainoa "oikea" ja "arvokas" maailmassa ovat matemaattiset ja fysikaaliset kaavat? Työrauha täytyy tietysti löytyä kouluihin (myös matikan ja fysiikan tunneille). Siksi nuorten on löydettävä yhteisten pelisääntöjen äärelle. Kuitenkin, jo Aristoteles ymmärsi, että ihmisen persoonallisuuden hyveet kehittyvät ainoastaan niitä käytännössä harjoitettaessa, toiminnassa. Nuoret tuntevat tulleensa aiheetta rangaistuksi olemisestaan ja käytöksestään jos heitä ei ensin olla ohjattu KOKEMAAN, että tietynlainen käytös on ja toisenlainen ei ole ihmisen arvolle sopivaa. Nykynuoren sielunelämä on kuin pelto, joka on jätetty kesannolle. Se puskee nyt rikkaruohoja. Pellon syy ei ole se, että siellä ei kasva viljaa. Maamies, kyntäjä on jättänyt sen hoitamatta. Syy on meidän aikuisten, jotka emme ymmärrä luonnonlakeja ihmisen kohdalla. Pisa-tulokset eivät olekaan nyt avuksi - eiväthän!
Koko koulu - ei vaan koko kasvatuksen idea on pohdittava uusiksi. Minkälaisiksi olennoiksi haluamme ihmisinä kehittyä? Mitä ominaisuuksia, kykyjä ja piirteitä - tiedollisia, taidollisia ja persoonallisia haluamme itsessämme arvostaa. Kaikkia näitä täytyy tulevaisuuden koulun nuorisossamme kasvattaa, vaalia ja harjoittaa tasapuolisesti, kokonaisvaltaisesti. Ihmisen "sisäiset" persoonallisuuteen liittyvät henkiset arvot ovat yhtä tärkeitä kuin "ulkoiset", maailmalliset arvot. Tämä oli kaiken sivistysajattelun ydin. Se meidän on löydettävä ajallemme sopivalla tavalla uudelleen. Tämä koskee niin kotikasvatusta kuin kasvatusta ja opetusta kouluissa ja yliopistoissa, joissa Snellmanin sanoin "aikamme nuoriso etsii sivistystään".
Opetusministeri Virkkunenkin heräsi moittimaan nuoria käytöksestään sekä opettajia kykenemättömyydestään puuttua rikkeisiin kouluelämässä. Ministeri vaatii kouluihin ryhtiliikettä, sopimattomaan käytökseen tulee puuttua jatkossa kouluissa välittömästi!
Siis mitä? Rangaista oppilaita sellaisesta, mitä he luultavasti eivät alunperinkään ole kokeneet velvollisuudekseen, josta olisivat luistaneet? Haloo - laitettaisiinko peli hetkeksi poikki! Eihän kouluissa ole saanut vuosikymmeniin kasvattaa nuorten persoonallisuutta. Koulun tehtävänähän on ollut objektiivisen tiedon jakaminen, nuoren ihmisen tietojen ja intellektin kehittäminen. "Subjektiiviset" nuoren persoonallisuuteen liittyvät arvokysymyksethän eivät ole olleet soveliaita kouluopetukseen, koska "niistä ollaan niin montaa mieltä". "Arvopluralismi rules!". "Anything goes!"
Miten nuorissa olisi voinut kehittyä minkäänlainen taju siitä, mikä on ihmiselle arvokasta käytöstä ja mikä ihmisyyttä alentavaa jos sitä ei olla harjoitettu käytännön elämässä, kotona ja kouluissa? Miten nuoressa koskaan syntyy aito ja herkkä toisen olennon myötäelämisen tai myötäkokemisen kyky jos ainoa "oikea" ja "arvokas" maailmassa ovat matemaattiset ja fysikaaliset kaavat? Työrauha täytyy tietysti löytyä kouluihin (myös matikan ja fysiikan tunneille). Siksi nuorten on löydettävä yhteisten pelisääntöjen äärelle. Kuitenkin, jo Aristoteles ymmärsi, että ihmisen persoonallisuuden hyveet kehittyvät ainoastaan niitä käytännössä harjoitettaessa, toiminnassa. Nuoret tuntevat tulleensa aiheetta rangaistuksi olemisestaan ja käytöksestään jos heitä ei ensin olla ohjattu KOKEMAAN, että tietynlainen käytös on ja toisenlainen ei ole ihmisen arvolle sopivaa. Nykynuoren sielunelämä on kuin pelto, joka on jätetty kesannolle. Se puskee nyt rikkaruohoja. Pellon syy ei ole se, että siellä ei kasva viljaa. Maamies, kyntäjä on jättänyt sen hoitamatta. Syy on meidän aikuisten, jotka emme ymmärrä luonnonlakeja ihmisen kohdalla. Pisa-tulokset eivät olekaan nyt avuksi - eiväthän!
Koko koulu - ei vaan koko kasvatuksen idea on pohdittava uusiksi. Minkälaisiksi olennoiksi haluamme ihmisinä kehittyä? Mitä ominaisuuksia, kykyjä ja piirteitä - tiedollisia, taidollisia ja persoonallisia haluamme itsessämme arvostaa. Kaikkia näitä täytyy tulevaisuuden koulun nuorisossamme kasvattaa, vaalia ja harjoittaa tasapuolisesti, kokonaisvaltaisesti. Ihmisen "sisäiset" persoonallisuuteen liittyvät henkiset arvot ovat yhtä tärkeitä kuin "ulkoiset", maailmalliset arvot. Tämä oli kaiken sivistysajattelun ydin. Se meidän on löydettävä ajallemme sopivalla tavalla uudelleen. Tämä koskee niin kotikasvatusta kuin kasvatusta ja opetusta kouluissa ja yliopistoissa, joissa Snellmanin sanoin "aikamme nuoriso etsii sivistystään".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
