KULTTUURIMURROKSEN AIKAA

Teoksessaan Henkinen ihminen, Lauri Rauhala ihmettelee ajallemme tyypillistä vimmaa haluta alentaa kaikki ihmisyys eläimellisyyden, jopa konemaisuuden tasolle. Tämä ilmenee Rauhalan mukaan siinä, miten kulttuurissamme ja erityisesti tieteissämme on yleistynyt pyrkimys hämärtää eroa ihmisen tajunnallisuuden ja aineellisen tapahtumisen (aivotoiminnan) välillä. Tulee mieleeni esim. fyysikko Kari Enqvistin käsitys siitä, että perimmältään myös ihmisen tajunta on vain kvanttifysiikkaa, sillä selitettävissä. Ihminen on "vain" sitä ja "vain" tätä, eläin muiden eläinten joukossa, kompleksinen, mutta silti "vain" kokoelma samoja molekyylejä ja alkuaineita, mistä muukin olevainen on koostunut.

Toinen ihmisen ihmisyyttä vähättelevä pyrkimys ilmenee Rauhalan mukaan tietokoneteknologiassa. Siinä suoraviivaisesti samastetaan ihmisaivojen ja tietokoneiden toimintatavat. "Kaikkein rohkeimmissa spekulaatioissa katsotaan, että tietokoneella on tai sille voidaan kehittää tajunta (mind) kaikkine inhimillisine toimintoineen. Tietoverkoille uskotaan muodostuvan myös tietoisuus (consciousness), ehkä itsetietoisuuskin (self-consciousness), jota on totuttu pitämään erityisenä ihmisen tunnusmerkkinä." toteaa Rauhala.

Rauhala myös pohtii, mistä johtuvat tällaiset pyrkimykset ajassamme ja mitä ne kertovat tilastamme ihmisinä: "Mikä johtaa ihmisen epäilemään aitoakin inhimillisyyttään ja samastamaan itsensä elottomien laitteiden kanssa tai korottamaan ne tasavertaisiksi kanssaan? Onko kyseessä oman henkisyytensä kieltäminen ja syvä - osin ehkä tiedostamaton - ihmisyyden halveksunta? Onko ihmisenä oleminen liian raskasta ja tällainen pako siitä siksi välttämätön pelastusreaktio? Kuvastaako mekaanisiin laitteisiin ja persoonattomiin sekä nimettömiin energiajärjestelmiin sekä moraalista tietämättömiin eläimiin samastuminen toivetta päästä vastuuttomuuden helppoon tilaan?" Eräs syy kaikelle tälle saattaa Rauhalan mukaan olla siinä, että kompleksisiksi, epävarmoiksi ja läpinäkymättömiksi muuttuneet elämänehdot pusertavat näitä kaavailuja esiin.

Ihminen on mahdollisesti menneisyydessä yliarvostanut itseänsä, korottanut itsensä kohtuuttomaan arvoon todellisuuteemme nähden. Nykyään näyttää toteutuvan kohtuuton ihmisyyden aliarvostus, jonka seurauksena kaikki inhimillisesti arvokas poljetaan alas ja tehdään naurunalaiseksi, epätieteelliseksi, taantumukselliseksi ja mitä vielä...

Ihmisyys on ehkä lopulta kuitenkin nähtävä kehitysprojektina, joka on kaikkea muuta kuin valmis. Ihminen ei ole tuote, joka olisi sellaisenaan selitettävissä pelkkänä luonnonobjektina. Tietoisuutemme omasta ihmisyydestämme on juuri niin syvä kuin mihin ajassamme kehittyneellä itsetajunnallamme on mahdollista yltää.

Oman sisäisen olemuksemme ydin, se mitä Rauhala kutsuu itsetajunnaksi, ottaa vasta hapuillen ensi askeleita oman todellisuutensa hereisessä kokemisessa, sen ymmärtämisessä ja artikuloinnissa sekä arjen että tieteen kielelle. Tämän kaltainen ihmishengen taju omasta itsestään on ihmiskunnan historiassa uusi.

Muinaiskulttuureissa, joissa puhe henkisestä oli luonnollista, tämä henkinen sijoitettiin ihmisolemuksen ulkopuolelle, henkiseen jumalten maailmaan. Ihmisen sisäisyyden kohdalla puhuttiin sielullisesta. Vasta antiikin kreikassa, ensin harvoissa yksilöissä, sitten uuden ajan alun filosofiassa yleisesti henkinen vakiintui yksittäisen ihmisyksilön ajattelevaa itsetajuntaa tarkoittavaksi piirteeksi. Tämä ei ollut uusi teoreettinen näkemys jostakin vanhasta, vaan uusi kokemus uudesta kehittyneestä sisäisestä kyvystä ihmisessä. Henkinen oli nyt ensi kertaa yksilöllistynyt, inhimillinen henkinen. Ei siksi pidä ihmetellä jos käsityksemme omasta sisäisestä itsestämme ovat aluksi yksinkertaisia, epävarmoja ja kömpelöitä.

Aluksi itseksi koetaan ja ymmärretään se mikä on konkreettisinta - fyysisyys ja siihen liittyvä tietoisuus, jota ymmärrämme löydettävän muillakin kehittyneillä nisäkkäillä. Vasta myöhemmin ulkoisen alta paljastuu sisäisen ihmisen "ydin" ja sen hienorakenteet. Ensin tuota hämärästi koettua itsetajuntaa luonnehditaan "konkreettisin", jopa mekaniikasta tutuin mielikuvin, "krouvisti". Vasta vähitellen on odotettavissa, että kokemuksemme ja ymmärryksemme itsetajunnastamme syvenee. Ymmärrän, että Rauhalan ajatus on, että se täsmentyy sikäli kun tämä itsetajunta meissä ylipäänsä todellistuu, muuttuu ihmisen kehityksessä todellisuudeksi. Nyt se on olemassa vasta hentona ja hämäränä versona. Sen "ylärakenteet", ihmispersoonan hienoimmat ja arvokkaimmat piirteet - moraali ja arvotaju ovat olemassa vasta "ulkoisina", "teoreettisina" ideaaleina, moraalilakeina ja sosiaalisina normeina. Yksilön sisäisinä hengen ominaisuuksina ne ovat todellistuneet vain poikkeustapauksissa (Gandhi, Äiti Teresa ym.)

JOS ymmärrämme henkisen näin, jos ajattelemme ihmisen itsetajunnasta kuten Lauri Rauhala, silloin tämä on huomioitava myös kasvatuksessa, joka näkee päämääräkseen uusien sukupolvien kasvattamisen kaikkeen siihen tietoon ja taitoon mitä moderni kulttuurimme odottaa ja edellyttää, mutta myös sitä ihmisyyttä kohti, joka on ollut kaiken perenniaalisen paideian päämäärä.