600 yläasteen opettajaa on haastateltu työoloistaan Suomen kouluissa. Tuloksena oli se, että suurimmalla osalla haastatelluista kokemukset olivat olleet masentavia. Oppilaat haistattelevat opettajille, meluavat tunneilla ja häiritsevät opetusta, eivät osoita vähäisintäkään kiinnostusta opetukseen vaan mieluummin keskustelevat keskenään ja näppäilevät kännyköitään. Opetuksesta ei tahdo tulla mitään, koska kaikki opettajien aika menee kurinpitoon, joka sekään ei ilmeisesti onnistu hyvin. Nuori tietotekniikan opettaja toteaa tv-haastattelussa, että: "Täytyy ilmeisesti vain hyväksyä se tosiasia, että nuoret eivät enää osaa käyttäytyä!"
Opetusministeri Virkkunenkin heräsi moittimaan nuoria käytöksestään sekä opettajia kykenemättömyydestään puuttua rikkeisiin kouluelämässä. Ministeri vaatii kouluihin ryhtiliikettä, sopimattomaan käytökseen tulee puuttua jatkossa kouluissa välittömästi!
Siis mitä? Rangaista oppilaita sellaisesta, mitä he luultavasti eivät alunperinkään ole kokeneet velvollisuudekseen, josta olisivat luistaneet? Haloo - laitettaisiinko peli hetkeksi poikki! Eihän kouluissa ole saanut vuosikymmeniin kasvattaa nuorten persoonallisuutta. Koulun tehtävänähän on ollut objektiivisen tiedon jakaminen, nuoren ihmisen tietojen ja intellektin kehittäminen. "Subjektiiviset" nuoren persoonallisuuteen liittyvät arvokysymyksethän eivät ole olleet soveliaita kouluopetukseen, koska "niistä ollaan niin montaa mieltä". "Arvopluralismi rules!". "Anything goes!"
Miten nuorissa olisi voinut kehittyä minkäänlainen taju siitä, mikä on ihmiselle arvokasta käytöstä ja mikä ihmisyyttä alentavaa jos sitä ei olla harjoitettu käytännön elämässä, kotona ja kouluissa? Miten nuoressa koskaan syntyy aito ja herkkä toisen olennon myötäelämisen tai myötäkokemisen kyky jos ainoa "oikea" ja "arvokas" maailmassa ovat matemaattiset ja fysikaaliset kaavat? Työrauha täytyy tietysti löytyä kouluihin (myös matikan ja fysiikan tunneille). Siksi nuorten on löydettävä yhteisten pelisääntöjen äärelle. Kuitenkin, jo Aristoteles ymmärsi, että ihmisen persoonallisuuden hyveet kehittyvät ainoastaan niitä käytännössä harjoitettaessa, toiminnassa. Nuoret tuntevat tulleensa aiheetta rangaistuksi olemisestaan ja käytöksestään jos heitä ei ensin olla ohjattu KOKEMAAN, että tietynlainen käytös on ja toisenlainen ei ole ihmisen arvolle sopivaa. Nykynuoren sielunelämä on kuin pelto, joka on jätetty kesannolle. Se puskee nyt rikkaruohoja. Pellon syy ei ole se, että siellä ei kasva viljaa. Maamies, kyntäjä on jättänyt sen hoitamatta. Syy on meidän aikuisten, jotka emme ymmärrä luonnonlakeja ihmisen kohdalla. Pisa-tulokset eivät olekaan nyt avuksi - eiväthän!
Koko koulu - ei vaan koko kasvatuksen idea on pohdittava uusiksi. Minkälaisiksi olennoiksi haluamme ihmisinä kehittyä? Mitä ominaisuuksia, kykyjä ja piirteitä - tiedollisia, taidollisia ja persoonallisia haluamme itsessämme arvostaa. Kaikkia näitä täytyy tulevaisuuden koulun nuorisossamme kasvattaa, vaalia ja harjoittaa tasapuolisesti, kokonaisvaltaisesti. Ihmisen "sisäiset" persoonallisuuteen liittyvät henkiset arvot ovat yhtä tärkeitä kuin "ulkoiset", maailmalliset arvot. Tämä oli kaiken sivistysajattelun ydin. Se meidän on löydettävä ajallemme sopivalla tavalla uudelleen. Tämä koskee niin kotikasvatusta kuin kasvatusta ja opetusta kouluissa ja yliopistoissa, joissa Snellmanin sanoin "aikamme nuoriso etsii sivistystään".
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olen toiminut vuosia sitten jonkin aikaa eräässä kouluyhteisössä. Kokemukseni oli, että merkittävä osa käytöshäiriöistä on opettajien itsensä provosoimia. Moni toivottomaksi tapaukseksi leimattu häirikkö muuttui kun salamaniskusta, kun tälle uhrasi ohikiitävän hetken henkilökohtaista huomiota jatkuvien tuomioiden jakamisen sijaan. Sittemmin olen kuullut eräiltä muilta saman kaltaisia näkemyksiä.
VastaaPoistaSuurimmat häiriköt ovat kotoisin usein rikkinäisistä kodeista - alkoholismi on monesti opettajienkin tunnistama fakta, pahoinpitelyjä saatetaan epäillä ja niin edelleen. Silti tätä tietoa ei osata useinkaan hyödyntää mitenkään. Jo raiteiltaan ajautunut on syyllinen omaan tilaansa. Voi olla, että yksioikoinen behaviorismikin toimii toisinaan, mutta ei ehdollistamisen pitänyt olla koskaan yksinoman kielteisten sanktioiden jakamista. Lapselle, joka on saanut koko elämänsä juuri niitä, voisi myönteinen kontakti opettajiin olla ensimmäinen itsetunnon rakentumisen ja sitä seuraavan muihin ihmisiin kohdistuvan automaattisen kunnioituksen siemen.
Voi olla, että häiriköivä lapsi on "valinnut" oman tiensä. Mutta paras käsitykseni on, että kukaan ei valitse "huonoa tietä" muuta kuin pakosta, siis myönteisten vaihtoehtojen puutteesta johtuen. En tiedä missä on vika, mutta uskoisin että tulevien opettajien valinnassa ja koulutuksessa painotetaan vääriä asioita ihmissuhdetaitojen ja empatian sijaan. Tämä muodostaa ymmärtääkseni parhaan perustan myös korkeammalle henkiselle kehitykselle.
Ihmissuhdetaidot ja empatia ovat välttämättömiä ammatillisia edellytyksiä opettajuudessa kuten tsj kommentoi. Opettajaksi opiskelevien valinnoissa näiden asioiden objektiivinen selvittäminen lienee kuitenkin melko epätoivoinen tehtävä ammatti-ihmisellekin. Aina on jätettävä tilaa inhimilliselle kasvulle (jota toivon mukaan tapahtuu myös opettajakoulutuksen aikana).
VastaaPoistaSen sijaan, asia johon on helpompi vaikuttaa on ehdottamasi opettajakoulutuksen sisältö. Opettajan persoonallisuusoninaisuudet tulisi nähdä yhtä arvokkaana ja keskeisenä harjoituskenttänä opettajakoulutuksessa kuin esimerkiksi aineopinnot opetettavissa aineissa.
Koska sekä oppilaissa että opettajissa on kyse ihmisistä, ei syytä ongelmille voi sälyttää vain toisen niskaan. Molemmat voivat olla ongelmien lähde. Molempia tarvitaan myös kouluyhteistyön mukavalle sujumiselle. Siksi ainakin oma pelto on yritettävä hoitaa mahdollisimman hyvin. Ehkä silloin toteutuu tuo ehdottamasi tilanne, että myönteinen kontakti opettajaan saattaisi muodostua myös häiriköivän oppilaan itsetunnon positiiviseksi rakentajaksi ja toisen ihmisen kunnioituksen lähteeksi.