HERÄÄMINEN

Kerroin tämän blogin alkumetreillä lapsuuden muistoistani, mm. siitä mitä minusta tulisi kasvaa "aikuisena". Muistan myös hetken, jolloin ensimmäisen kerran koin olevani "minä". Muistojahan meillä ihmisillä saattaa olla hyvinkin varhaisesta lapsuudesta. Itse muistan kalunneeni puisen pinnasänkyni pinnoja koska ikeneni kutisivat (hampaiden puhjetessa). Varhaiseen lapsuuteemme saattaa kuulua muistoja itseemme liittyvistä asioista ja kokemuksista enemmän tai vähemmän hämärinä. Tarkoitan tässä kuitenkin hetkeä, jolloin koin olevani "minä", hetken, jolloin "löysin" minäni maailmassa muiden asioiden joukossa. "Myöhäisheränneenä" tämä luultavasti tapahtui omalla kohdallani vasta joskus viisivuotiaana.

Äitini ja isoäitini olivat myymässä vanhaa omakotitaloamme uusille omistajille vanhempieni erottua. Oli muistaakseni varhainen kevät, lumet olivat sulaneet ja maa oli vasta paljastunut lumimassojen alta (saattoipa myös olla syksy). Muistan vain maan märkänä ja harmaan ruskeana, mullan, tummuneiden lehtien ja haalistuneen ruohon peittämänä. Kotitalomme takaa olin löytänyt (talven pakkasiin?) kuolleen talitintin. Jostakin syystä, aikuisten tehdessä sisällä talokauppoja, hautasin linnun juhlallisin menoin talon taakse pitäen sille hautausseremonian. Seistessäni linnun haudalla, puhuessani sille juhlallisia sanoja (niin muistelen), tulin yht'äkkiä tietoiseksi - ensimmäistä kertaa - että se olen MINÄ, joka juuri hautasin linnun ja nyt puhun sille omituisia sanoja. Hetki oli erikoinen - ei siksi, että olisin silloin ymmärtänyt mitä olin tekemässä, vaan siksi, että juuri tuon hetken sitten paljon myöhemmin muistin ensimmäisenä kertana, jolloin olin kokenut: "MINÄ"!

Tällaiseksi muistan "heräämisen" omaksi itsekseni - "egoksi". Tänään ymmärrän heränneen minuuteni ja kaikkien muidenkin ihmisten minuudet arvokkaaksi asiaksi. Ymmärrän toisaalta, että oma minäni on myös vajavainen ja keskeneräinen kaikessa arvokkuudessaan. Olen vasta tulemassa itsekseni. Ollakseni ego, minäni on voimistuttava itseyden tunnossa. Näin omaksun maailman- ja elämänkatsomuksen, jonka keskipiste olen minä itse. Kaikki asiat maailmassa kohtaan tämän heräämisen jälkeen siten, että koen ne suhteessa itseeni, sympaattisina - antipaattisina, hyödyllisinä - hyödyttöminä, vaarattomina - vaarallisina jne.jne. Aina kysyen mikä on asioiden suhde itseeni? Egoismi on ihmisen minäkehityksen luonnollinen alkutaival.

Voisiko kuitenkin olla, rakas ystävä, että meidän ihmisten on mahdollista "herätä" vielä toisen kerran elämämme aikana. Herätä johonkin, jota voisimme kutsua "todelliseksi", korkeammaksi" itseksemme, aivan kuten lapsena heräsimme arkiseen itseemme, siihen, jota nyt sanomme minäksemme. Olisiko mahdollista, että tosi olemuksemme on jokin arkiminäämme korkeampi - varsinainen minä, tai ydinminä, kuten Sven Krohn sitä nimittää. Jokin, joka on meissä vasta syntymässä, hitaasti vaikeuksien ja koettelemusten kautta kehittymässä. Kasvamassa siinä arkisessa elämässä, jota elämme kanssaihmistemme ja maailman kera. JOS näin voisi mielestäsi olla, edes kaukaisesti, mitä se silloin merkitsisi ihmisen tulevaisuuden, yhteisömme, yhteiskuntamme kannalta? Politiikan, talouden, kasvatuksen kannalta?