Voidaan sanoa, että nykykoulu kasvattaa lapsissa ja nuorissa toki hyveitä, mutta minkälaisia hyveitä? Aristoteleen mukaan hyveitä on kahdenlaisia: intellektuaaliset hyveet (viisaus, ymmärrys, arvostelukyky, käytännöllinen järki) sekä luonteen hyveet (rohkeus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, itsehillintä, rauhallisuus jne).
Hyveiden jaottelu seuraa Aristoteleen ihmiskäsityksestä. Sielu jakautuu hänen mukaansa rationaaliseen ja irrationaaliseen osaan. Irrationaaliseen osaan kuuluvat kasvinomainen sielu ja halusielu. Kasvisielu on sielunalue, joka on yhteinen ja yleinen kaikilla elävillä olennoilla, aikaansaaden mm. kasvun ja lisääntymisen tapahtumat. Halusielu taas on sellaisenaan irrationaalinen, mutta se on mahdollista saada järkevän sielunosan ohjaukseen.
Moraalisten hyveiden harjoittaminen liittyy Aristoteleen mukaan keinoihin, joita valitsemme saavuttaaksemme toivomamme päämäärät. Siksi on ihmisen vallassa toteuttaa niin hyve kuin pahe. Jos on ihmisen vallassa tehdä teko, joka on oikein, on myös hänen vallassaan olla tekemättä sitä mikä on väärin. Jos ”olla hyvä” ja ”olla paha” on perimmältään hyvän ja pahan tekemistä tai tekemättä jättämistä, siitä seuraa, että on ihmisen vallassa olla hyvä tai paha, toteaa Aristoteles Nikomakhoksen etiikassa.
Elämässä hyveellisyyttä ei ratkaise eettinen teoria, vaan se mitä voisimme nykyään sanoa omantunnon ääneksi, jokin meissä itsessämme, joka voi jokaisessa yksittäisessä elämäntilanteessa havaita olemmeko toimimassa hyvän vai pahan suuntaan. Aristoteles ilmaisee asian siten, että hyve on itseasiassa tasapainotila kahden paheen välissä ja, että kyseessä olevan keskivälin löytäminen on sangen vaikeaa. Kasvatuksen tehtäväksi nähtiin klassisessa kasvatusajattelussa tällaisen omatunnon - oman sielunelämän havaitsevan toiminnan kehittymisen mahdollistaminen ihmisessä.
Intellektuaalisten hyveiden kehittyminen pelkästä mahdollisuudesta todellisuudeksi edellyttää niiden ohjausta ja opettamista, mikä taas vaatii aikaa ja kokemusten karttumista. Moraaliset luonteen hyveet ihminen taas hankkii ainoastaan tottumuksiaan harjoittamalla ja muuntamalla, niitä ei voi oppia pelkästään tiedollisina asioina. ”Kuten maa on muokattava, jotta se voisi ravita siihen kylvettyä siementä, samoin oppilaan mieli on muokattava tottumuksissaan kokemaan oikeat asiat miellyttävinä ja epämiellyttävinä.” toteaa Aristoteles.
Nautinnollisia asioita ihminen pyrkii Aristoteleen mukaan toiminnallaan lähestymään, epämiellyttäviä välttämään. Pelkkä miellyttävä/epämiellyttävä ei kuitenkaan tarjoa keinoa hyvän ja hyveellisyyden toteutumiselle ihmisen elämässä, siihen hän tarvitsee lisäksi järkensä ohjausta ja kasvatusta. Onko ihmisen hyveellisyys (tai paheellisuus) synnynnäistä ei Aristoteleen mukaan ratkaise hyvän ongelmaa, sillä huonot tottumukset muuttavat hyviäkin perittyjä ominaisuuksiamme. Samasta syystä myös huonot luonteenpiirteemme ovat muutettavissa tottumuksiamme muuttamalla.
Järjellisenä olentona (muista luonnonolennoista tässä poiketen) ihminen voi kieltäytyä sellaisesta mielihyvästä, minkä hänen järkensä sanoo olevan hänelle pahasta ja hyväksyä sellaista epämiellyttävää, jonka tietää itsellensä hyväksi.
Ihmisessä luonto, tottumukset ja järki on saatettava tasapainoon, harmoniaan keskenään. Tämän johdosta kasvatuksen tulee pyrkiä samaan harmoniaan tai kokonaisvaltaisuuteen ihmisen hyveiden kasvamaan saattamisessa. MacIntyre toteaa teoksessaan Hyveiden jäljillä (2004), että Aristoteleelle hyveet eivät ole ainoastaan taipumuksia toimia tietyillä tavoilla vaan myös taipumuksia tuntea tietyillä tavoilla. Kun joku toimii hyveellisesti, hän ei siis toimi vastoin mieltymyksiään… Hyveellinen ihminen toimii hyveiden viljelemisen muotouttamien mieltymysten mukaan. Ihmisen moraaliseen kasvatukseen kuuluu siten myös tunteisiin kasvattaminen. Tästä näkökulmasta käsin voidaan kysyä: missä määrin nykyajan koulu pyrkii ja kykenee huolehtimaan ihmisen kokonaisvaltaisesta kasvatuksesta tai missä se Aristoteleen kasvatusajattelun mukaan toimii yksipuolisesti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti