Modernin yliopiston ihanteena voidaan nähdä oppilaitos, joka toisaalta edustaa tieteellisen tutkimuksen huippua ja toisaalta kantaa sivistysyliopiston leimaa. Wilhelm von Humboldtin esittämän sivistysyliopiston esikuvan mukaisesti yliopiston tehtävänä on tuoda ihmiselle ”sivistys tieteen kautta”. Tutkimuksen ja opetuksen liittäminen tiiviisti toisiinsa on tämän ihanteen keskeisiä piirteitä. Keskeisenä nähdään myös yliopiston autonomisuus suhteessa ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksiin (nk. tutkimuksen vapaus). Suomessa sivistysyliopiston puolestapuhujana on esiintynyt mm. J.V. Snellman.
Myös suomalaisen yliopiston tehtävä on nähty humboldtilaisen esikuvan mukaisena ja on ajateltu, että nykyinen yliopistollinen toiminta myös tosiasiassa on sivistysyliopiston ihanteen mukaista. Tosin von Humboldtin ajatus ”sivistys tieteen kautta” (johon sisältyi ajatus sivistyksestä ihmisen sisäisenä kasvutapahtumana) on ajan kanssa muuttunut ylimalkaiseksi ajatukseksi ”tieteellisestä sivistyksestä”, jolla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä tutkimusta ja tiedonvälitystä, jota tämän päivän yliopistoissa harjoitetaan ja, johon ei enää sisälly ajatusta ihmisen kasvusta ihmisenä.
Snellmanin kirjoitus Akateemisesta opiskelusta (1840) kritisoi voimakkaasti aikansa yliopisto-opetusta koulumaiseksi tiedonvälitykseksi, jonka seurauksena opiskelijan itsenäinen ajattelu ja vakaumuksellinen suhde tietoon jäävät kehittymättä. Snellman katsoo, että yliopistosta on tullut koulu (virkamieskoulu), jossa ”tietäminen on läksyn oppimista ja eettisyys on taitoa päästä eteenpäin maailmassa”. Snellman ei kiellä, että poikkeuksia on. ”Mutta tarkoitus ei kai voi olla se, että maan huomattavimmat sivistyslaitokset ainoastaan poikkeustapauksessa edistäisivät sivistystä.”
Runsaassa 160 vuodessa ei yliopistomaailmassa näytä tapahtuneen merkittävää edistystä Snellmanin kritisoimissa asioissa. Edelleen voi opiskelua yliopistoissa kritisoida koulumaiseksi läksyjenluvuksi, jossa opiskelija omaksuu tieteen viimeisimmät tulokset (ready made science), jolloin häneltä jää tavoittamatta kaikki se elävä dialektinen vuoropuhelu, jossa tutkijat käytännössä elävät (kilpailevine teorioineen ja paradigmoineen) ja, jossa vuoropuhelussa varsinainen tieteen kehitys tapahtuu. Edelleen jää opiskelijalla syvempi suhde oman alansa tieteenfilosofisiin perustoihin muodostumatta ja edelleen yliopisto-opiskelu on kaukana siitä sivistymistapahtumasta, jonka Snellman ymmärtää ”ihmisen kasvuna tietämiseen ja siveellisyyteen”, lyhyesti ”henkisenä kasvuna”.
TIETÄMISEN LUONNE
Snellman katsoo yliopiston tehtävän seuraavan suoraan tietämisen luonteesta. Kaikessa tietämisessä voidaan hänen mukaansa erottaa kaksi puolta; annettu sisältö, käsitteet ja ideat sekä toisaalta tietävä subjekti, minä. Tietämisessä on siten kyse toisaalta yksilöstä riippumattomasta tiedon traditiosta ja toisaalta siitä, että sillä on aina olemassaolonsa jossakin minässä, itsetajunnassa ylipäänsä.
Siksi kaikelta tietämiseltä vaaditaan, että se ei saa olla pelkästään (tiedon) tradition tietämistä (hyvässä uskossa tapahtuvaa tietämistä) eikä toisaalta pelkästään subjektiivisesta mielivallasta riippuvaa luulemista.
Kaikki tietäminen on samalla sekä ajattelevan subjektin vapaata toimintaa että tietämistä annettuna sisältönä, tiedon traditiona. Snellmanin mukaan tietäminen on ”subjektin oivallusta siitä, mikä traditiossa on järjellistä”.
Traditioita on Snellmanin mukaan koeteltava, asetettava kyseenalaiseksi. Ei siksi, että traditiot olisi kumottava tai että ne olisivat aina virheellisiä, vaan siksi, että yksilön on aina työstettävä tradition sisältämä tieto ja eettinen perintö omakseen, tehtävä siitä omaa tietoa ja omaa toimivaa eettisyyttä. Tämä on mahdollista ainoastaan siten, että yksilö selvittää välinsä suhteessa vallitsevaan traditioon. Mm. Heidegger näkee kyseenalaistamisen välttämättömäksi samasta syystä. Hän toteaa, että ”kysymisen arvoiseksi asettaminen ei kuitenkaan merkitse jonkin asian tyhjää kalvavaa epäilemistä, vaan ennen kaikkea sen jättämistä ajattelulle ajateltavaksi.”
Snellman toteaa sivistyksestä kuvatun kaltaisena prosessina, että ”se ei pääty kouluun tai tutkintoon, vaan koko elämä on koulua, jossa yksilö muovataan ihmiseksi ja itse tämä sivistysprosessi muodostaa sen mikä ihmisessä on ihmistä”.
KOULUN JA YLIOPISTON VÄLINEN ERO
Snellmanin mukaan koulu on laitos, jossa yksilö (nykyään lähinnä lukioluokilla) kasvatetaan itsetajuntaan – tajuntaan itsestään ajattelevana ja tahtovana subjektina. Alussa kouluopetus rakentuu oppilaan passiiviselle vastaanottamiselle ja opettajan auktoriteetille. Varhainen opetus on siten muistitiedon kehittämistä. Päämääränä on kuitenkin vähitellen johtaa oppilas omaan ajatteluun ja itsemääräämiseen. Oppilaan on kyettävä löytämään ero opettajan ja oman käsittämisensä välillä. Tähän tähtää loputon asioiden selittäminen ja määrittäminen ”omin sanoin”, opettajan esitystä jäljitellen.
Perimmältään on kyse minä / maailma –kokemuksen syntymisestä. Oppilas herää tajuntaan, jossa hän käsittää itsensä minäksi, subjektiksi, jolle kaikki yksityiset oliot ovat, ja joka tajuaa yksityiset oliot omana mielteenään ja erottaa tästä minänsä, tajunnan itsestään, jokaisesta mielteestä eroavana, vapaana, mieltävänä ja ajattelevana olemuksena.
Tällä heränneen, ajattelevan itsetajuntansa voimalla oppilas tutkii ja koettelee opettajan tietämisen varmuutta ja lujuutta. Opettajassaan hän etsii halukkaasti erehdyksiä; niiden löytäminen on Snellmanin mukaan oppilaan heränneelle itsetajunnalle riemuvoitto. Nuorella on aina varalla kysymys miksi? ”Eikä järkevä kasvattaja kieltäydy vastaamasta siihen; hän vaatii oppilaan vakaumusta niin tietämisessä kuin toiminnassa ja jättää yhä useammassa tapauksessa ratkaisun oppilaan omalletunnolle, kunniantunnolle jne.”
Itsetajunnan heräämisen on ajoituttava Snellmanin mukaan siten, että yliopistoon siirryttäessä se on opiskelijassa todellisuutta.
Heränneellä itsetajunnalla on kuitenkin kehittymättömyytensä vuoksi nurja puolensa. Se on auttamattoman itsekeskeinen egoisti. Tietämisen kannalta tämä merkitsee halua torjua kaikki ennalta tiedetty (opettajan tieto) ja tarvetta muodostaa oma tieto. Yksilö ei voi kuitenkaan yksin minästään käsin kuroa esiin objektiivista tietoa maailmasta. Siihen hän tarvitsee avukseen sitä tiedon traditiota, jonka ihmiskunta on ennen häntä saavuttanut. Siksi Snellman näkee yliopiston laitoksena, jonka tarkoitus on kasvattaa ajatteleva ja tahtova subjekti tietämiseen ja eettisyyteen – sovitukseen itsetajunnan ja tradition välillä. Yliopistosivistyksen tehtävä on johtaa hänet pois irrallisesta itsekeskeisyydestä ja sovittaa hänessä itsetajunta ja traditio, subjektiivinen vapaus ja voimassaoleva oikeus.
Kun moderni käsitys akateemisesta vapaudesta on se, että opiskelija voi ”vapaasti” valita mitä opiskella ja vielä jokin aika sitten hän saattoi myös ”vapaasti” valita opiskelutahtinsa, esittää Snellman aivan toisenlaisen käsityksen akateemisesta vapaudesta.
Snellman toteaa, että sovitus itsetajunnan ja tradition välillä voi tapahtua ainoastaan siten, että tunnustetaan opiskelijan itsetajunnan oikeus. Tässä tunnustamisessa on akateeminen vapaus!
Vapautta on Snellmanin mukaan se, että tunnustetaan opiskelija omaan ajatteluun, omaan arvosteluun ja omiin eettisiin ratkaisuihin kykeneväksi yksilöksi.
OPISKELIJA JA OPETTAJA YLIOPISTOSSA
Opiskelijan itsetajunnan tunnustaminen on opettajan tehtävä. On kyse siitä salliiko opettaja nuorelle itsemääräämisen oikeuden tietämisessä vai pitääkö hän sen itsellään. Mikäli sallii, on todellisen tiedon mahdollista Snellmanin mukaan syntyä opiskelijassa – mikäli ei salli, syntyy opiskelijassa (mahdollisesti) ”hyvässä uskossa” jatkoa traditionaaliselle tietämiselle, opettajan tietämiselle. Tietämisestä syntyy oppi, dogmi, joka vain välitetään edelleen sukupolvelta toiselle.
Opiskelijan näkökulmasta itsetajunnan tunnustaminen taas merkitsee Snellmanin sanoin noudattaa raamatullista kehotusta: ”Koetelkaa kaikkea ja valitkaa paras!” Snellmanin mukaan akateeminen opiskelu voidaan siten nähdä itsetajunnan oikeuden tunnustamisesta lähteväksi pyrkimykseksi tietämiseen ja eettisyyteen.
Samoin kuin tietämisen maailmassa, Snellman toteaa itsetajunnan oikeutuksen kuuluvan opiskelijalle myös toiminnan maailmassa. ”Ja niin kuin todellista tietämistä voidaan edistää vain antamalla ylioppilaan oman ratkaisun halulle vapaa toimintamahdollisuus, voidaan nuorukaista johtaa myös todelliseen eettisyyteen vain siten, että hänelle annetaan suurin mahdollinen vapaus itse ratkaista toimintojensa oikeus ja vääryys.” Kasvaminen eettisyyteen omassa toiminnassaan edellyttää samanlaista oman arvostelukyvyn oikeutusta kuin kasvaminen tietämiseen.
Koska itsetajunta ilmenee opiskelijan vaatimuksena saada itselleen vapaan arvostelun oikeus tietämisen ja toiminnan maailmassa, on selvää, että opiskelijan suhteen opettajaan tulee yliopistossa olla kokonaan toinen kuin koulussa. Kouluopettaja on varhaisessa opetuksessa oppilaan tietämiselle auktoriteetti, jonka sanaan tämä luottaa sitä tutkimatta; mutta ”jokainen auktoriteetin häiväkin yliopiston opettajassa saa aikaan, että opiskelija pitää hänen oppiaan vastenmielisenä ja alistaa sen tarkistukseen, jota johtaa ainoastaan virheiden ja kritiikin aiheen löytämisen halu”.
Snellmanin mukaan yliopiston opettajan on kaikessa opetuksessaan osoitettava, että hänen tietämisensä on hänen omaa tutkimustaan. Hänen ei tule kuitenkaan esittää vain tutkimustuloksia, vaan ensi kädessä hänen on johdatettava opiskelija sille tielle, jota hän on itse kulkenut. Snellman toteaa, että opiskelija tekee helposti opettajan osoittamasta tutkimisen ja arvostelemisen oikeudesta sen johtopäätöksen, että hänelläkin on sama oikeus.
Opiskelijaa ohjataan siten opetuksella, joka on itsenäistä, mutta joka samalla liikkuu ja elää traditiossa. Opiskelija oivaltaa näin tradition välttämättömyyden itsenäiselle tietämiselle. Näin opiskelijassa herää rakkaus tieteisiin, into etsiä traditiosta sen ratkaisua, mikä on totta.
”Samalla hän on tunnustanut riippuvuutensa traditiosta, luopunut kaikesta subjektiivisesta, mielivaltaisesta luulemisesta ja ottanut ensi askeleen kohti itsetajunnan ja tradition välistä sovitusta. Sen kautta hänen tietämisensä on tullut hänen omaksi vapaaksi päätöksekseen, vakaumuksekseen ja oivalluksekseen, ja auktoriteettiusko, pelkkä muistitieto on muuttunut todeksi tietämiseksi. Tällainen opetus yliopistossa on ensimmäinen ja tärkein - itsetajunnan oikeuden tunnustaminen siinä nuorisossa, joka siellä etsii sivistystään.”
SNELLMANIN AJATUKSET SNELLMAN-KORKEAKOULUSSA?
On myös aiheellista kysyä, miten toteutuu Snellmanin käsitys opiskelun vapaudesta oppilaitoksessa, joka kantaa hänen nimeään? Tuleeko opiskelijan itsetajunnan oikeus tunnustetuksi Snellman-korkeakoulun opinnoissa?
Miten omassa oppilaitoksessamme tapahtuu opetuksen tradition ja opiskelijan itsetajunnan sovitus ja mikä on meidän opettajien osuus siinä? Milloin opetus meillä on vaarassa muuttua ennalta tiedetyn läksyn lukemiseksi ja hyvässä uskossa omaksuttavaksi opiksi?
Snellman tosin puhuu opiskelijan itsetajunnan oikeutuksesta ainoastaan tietämisen ja toiminnan, ajattelun ja tahdonelämän yhteydessä. Hän ei käsittele tekstissään ihmisen tunne-elämää ja esteettistä maailmaa. Snellman-korkeakoulussa harjoitettavan kokonaisvaltaisen opiskelun; tiedollisen, taiteellisen ja käytännöllis-sosiaalisen opiskelun näkökulmasta on myös mielenkiintoista pohtia koskeeko itsetajunnan oikeutus myös esteettistä taiteen maailmaa ja ihmisen tunne-elämää? Mitä tarkoittaa itsetajunnan oikeutus taideopintojen yhteydessä?
Snellmanin ajatukset akateemisesta opiskelusta vaikuttavat edelleen ajankohtaisilta ja käyttökelpoisilta. Opettajan työ näyttäytyy näiden ajatusten valossa uudella tavalla vaativalta, mutta samalla ne näyttävät mahdollistavan luottamuksellisen ja tasavertaisen suhteen kehittymisen opiskelijan ja opettajan välille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti